Tarua vai totta? (K-12)

Luku 43: Ennen tiikerin sinne herra kirjaa

- Faarao Tutankhamonin haudasta löydettiin Anubis-jumalaa esittävä kullattu mustan sakaalin patsas, Santtu kertoi ja ihaili samalla kyseistä patsasta lasivitriinissä.
Hiiret vain houkaisivat kyllästyneinä. Santtu oli raahannut heidät museokierrokselle minkä aiheena oli muinainen Egypti.
- Anubis tais todella tehdä vaikutuksen Santtuun, Turbo veikkasi hieman huvittuneena.
- Pöh, miks sitä kiinnostais joku sakaalinpäinen pölhö kun ois tällainenkin komistus tarjolla, Vinski hymähti ja pullisteli mahtaillen lihaksiaan.
Santtu vain pyöritteli silmiään. Samassa hälytys pärähti soimaan ja paikalle ryntäsi joukko hurjan näköisiä olentoja jotka kaikki näyttivät siltä kuin olisivat karanneet jostain viikinkifilmistä.
- Mitä noi on? Moto hämmästyi.
- Ei mitään käryy mut noilla on kyl aikakausi hukassa, Turbo totesi.
Santun silmät olivat laajenneet ällistyksestä.
- Ne on peikkoja, hän henkäisi.

Samaan aikaan museon ulkopuolella oli odottelemassa pakettiauto ja räjähtynyt prätkä. Nuikki ja Rasvanahka tarkkailivat tilannetta monitoreista.
- Miks mä en voinu lähtee niiden mukaan? Kyl mäkin noi jyrsijät saisin lahdattua, Rasvanahka sanoi
- Ensinnäkin peikot ovat vahvoja ja taikavoimaisia toisin kuin sinä. Ja toiseksi heitä on enemmän sinä olet yksin, Nuikki hymähti.
Juuri silloin Leipäjuuston naama ilmestyi yhteen kuvaruutuun.
- Ovatko peikot päässeet jo hiirten jäljille? hän kysyi.
- Kyllä vain teidän pelätyimpäisyytenne, Nuikki ilmoitti.
- Nyt vain voimme seurata showta.

Museossa peikot olivat juuri huomanneet hiiret ja Santun. Ensimmäinen rumilus lähti jo hyökkäykseen tikari koholla. Hiiret loikkasivat nopeasti pois tieltä ja Turbo vihelsi prätkät paikalle. Kolmikko hyppäsivät prätkien selkään ja alkoivat kaasuttaa.
- No katotaas miten nää örkit pärjää Marsin Prätkähiiriä vastaan, Turbo virnisti.
- Ja eiku...
- HANAT AUKI!!! kolmikko kajatutti taisteluhuudon ja lähtivät hyökkäykseen.
Moto iski yhtä peikkoa leukaan, mutta sillä ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta. Sen sijaan otus kolautti hänet päin Vinskiä niin että he molemmat lensivät prätkien selästä. Turbo kääntyi katsomaan kavereitaan ja sitten peikkoja jotka tulivat heitä kohti. Silloin Santtu nousi esiin erään vitriinin takaa käsissään keihäs.
- Vain parhaat aseet tehoo niihin! Kokeile tätä! hän huusi ja heitti keihään Turbolle.
Turbo katsoi hetken keihästä ja heitti sen sitten kohti peikkoja. Keihään kärki osui lattiaan ja loi ympärilleen valokaaren. Peikot kivettyivät siihen paikkaan.
- Mitä just tapahtu? Vinski kysyi.
- Aurinkokeihäs. Peikot ei kestä päivänvaloa, Santtu hymyili.

Kommentoikaa pliis

Luku 44: Kolkko aavekoira

- Peikoilla kerrotaan olevan luolissaan aarteita. kalleuksillaan ne houluttelevat ihmisiä sisään kiipeliin, Santtu mainitsi, kun tiimi oli saapunut suuren luolan suulle.
Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle tutikmaan tilannetta sillä uutisissa oli kerrottu jonkinlaisen olion aiheuttavan massa hysteriaa läheisellä leirintäalueella. Silminnäkijöiden mukaan kyseessä oli iso musta koira. Ja koska Leipäjuusto oli alkanut tulla jo melko kuuluisaksi taruhirviöiden vetämisessä ulos siirtimestä olisi luultavasti tässäkin kyse siitä.
- Okei me ollaan jo kohdattu vaikka minkälaista örkkiä aina Kreberoksesta peikkoihin, mut mikä muka vois saada sellasen sekoamisen aikaan? Vinksi ihmetteli.
- Jaa en kyl tiedä, mut jotain isoa sen on kyl oltava, Moto tuumasi.
Juuri silloin luolasta kuului villi, vaarallinen, suorastaan paholaismainen ja veret seisauttava ulvonta joka kaikui seinistä niin ettei ollut varmuutta mistä suunnasta se kuului. Kaikki seisoivat kuin halvaantuneina.
- Mikä se oli? Santtu onnistui vaivoin kysymään.
- Ei tietoo, mut siit otetaan selko. No niin jätkät, hanaa! Turbo huudahti ja käänsi kaasukahvaa.
Kolmen prätkän porukkaa kaahasi sisälle luolaan yhtään aavistelematta mahdollisia tulevia ansoja.

Samaan aikaan vuoren laella erittäin tuttu matkailuvaunu tönötti paikallaan selvästi leirielämästä nauttien. Joskin vaunun sisällä eräs vielä tutumpi plutolainen kätyreineen seurasi vuoren sisällä käynnissä olevia tapahtumia valvontakameroiden välityksellä.
- Parahin professori Nuikki, Näyttää siltä, että hiirulaiset ovat tarttuneet syöttiin, Leipäjuusto totesi.
- Aivan niin, teidän mustuutenne. Kunhan nuo jyrsijät kohtaavat tämän kertaisen vahvistuksemme, uskon että he saavat kunnolla kyytiä, Nuikki virnuili.
Rasvanahka raapi ihmetellen päätään. Hän oli nähnyt tämän kertaisen olion omin silmin ja taluttanutkin sen luolaan, mutta hän ei vieläkään tajunnut jutun jujua.
- Mä en nyt tajuu, pomo. Miten se koira voi yleensä mitään tehdä, kun meinaan sehän on aave? hän kysyi.
Leipäjuusto iski käden otsaansa. Pitikö hänen aina selittää kaikki kuuteen kertaan.
- Paina nyt tämä vihdoin kaaliisi, senkin kanttiinikäsitelty kissanaivo. Se että hurtta on aave ei ole ongelma vaan se että sen nähnyttä kohtaa joko varma onnettomuus tai parhaassa tapauksessa kuolema. Se olio tietää yhtä lailla huonoa onnea kuin musta kissa ellei jopa pahempaa onnea, hän sanoi.
Rasvanahka näytti hetken siltä että hän tajusi, mutta sitten hän hämmentyi uudestaan.
- Mut sehän on koira eikä kissa, hän sanoi.
Leipäjuuston teki mieli hakata päätään seinään.

Luolassa Prätkähiiret olivat saapuneet kolmen tunnelin risteykseen. Turbo suuntasi keskelle, kun taas Moto ajoi oikealle ja Vinski ja Santtu vasemmalle. Turbo ajoi jonkin aikaa pimeällä käytävällä ainoana valonaan vain prätkän etuvalo, kun äkkiä hänet ympäröi sankka sumu. Turbo pysäytti prätkänsä yllättyneenä. Mistä tämä sumu oli oikein ilmestynyt. Samassa sumun seasta alkoi kuulua murinaa ja suuri koira ilmestyi paikalle. Se oli suuri, musta ja sen silmät hehkuivat kuin kekäleet. Turbo tuijotti näkyä suu auki. Mistä tämä olio oikein ilmestyi. Koira murisi yhä ja lähti hyökkäykseen. Turbo veti laseraseensa esiin ja ampui koiran eteen aikomuksenaan saada se perääntymään, mutta turhaan. Hurja koira syöksyi suoraan häntä kohti ja suoraan lävitse. Turbo tuijotti hetken rintaansa ja sitten takanaan ammottavaa käytävää. Aavekoira oli kadonnut. Turbo tuijotti näkyä hetken aikaa suu auki, mutta käänsi sitten pyöränsä ja lähti takaisin kohti tulosuuntaansa. Samalla hän otti radiolla uhteyttä Motoon ja Vinskiin.
- Kundit, jos näette ison mustan koiran niin olkaa varovaisia. Meil on selvästi vastassa ihka eka aave, hän sanoi.
- Aave? Ootsä varma? Moto kysyi.
- No jos se syöksy mun lävitse jättämättä naarmuakaan niin joo oon varma, Turbo totesi juuri, kun katosta putosi tippukivi suoraan hänen eteensä.
Turbon onnistui väistää se, mutta pyörä lähti silti hallinnasta ja hän lensi päin seinää. Turbo nousi voihkien pystyyn ja tarttui radioon josta kuului Vinskin ääni:
- Turbo? Turbo, ootsä kunnossa?
- Joo oon. Se otus on ilmeisesti kans onnettomuuksien tuoja, hän ähkäisi.

Moto oli kuullut kaiken radion välityksellä ja oli jo aikeissa rientää veikkansa avuksi, kun suuri musta koira alkoi juosta hänen rinnallaan. Moto tuijotti myös näkyä hämmästyneenä yhtään huomaamatta kuilun reunaa. Kun hän tajusi mitä oli tulossa prätkä syöksyi jo alas syvyyteen. Hänellä oli vain sekunnin murto-osa aikaa toimia jahän painoi iskuhaan nappia prätkän kojelaudassa. Prätkän perästä lensi köysi estäen pudotuksen ja syöksyn varmaan kuolemaan.
- Toi oli jo vähän liian lähellä, hän mutisi hinatessaan itseään takaisin ylös.

Vinski ja Santtu olivat pysähtyneet suureen kammioon pohtimaan tilannetta. Turbo ja Moto olivat molemmat kohdanneet aaveen ja olivat olleet vähällä päästä hengestään. Miten he oikein onnistuisivat sen lyömisessä. Kyse oli sentään aaveesta.
- Miten aaveista pääsee eroon? Vinski kysyi.
- Meedion avulla ehkä lähinnä, mut tää otus tarttis ehkä manaajan, Santtu tuumi.
Juuri silloin kammion toiselta laidalta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja aavekoira ilmestyi paikalle. Vinski veti oitis Santun taakseen ja veti vyöltään valoammuksen. Koira asteli uhkaavasti lähemmäs. Sen suuta valui vihertävää kuolaa jota tipahteli lammikoiksi lattialle.
- Painu mäkeen rakki, Vinski murisi yhtä vihaisesti takaisin ja heitti koiraa valoammuksella.
Se lensi kuitenkin läpi. Santtu katsoi urhoaan hieman tymppääntyneesti.
- Luuliks sä et se oikeesti toimis? Se on aave, hän huomautti.
Koira hyökkäsi kohti Vinskiä, jonka onnistui loikata Santun kanssa prätkän taakse suojaan. Koira jatkoi hyökkäilyä mutta prätkä piti aina itsensä olion ja isäntänsä välissä yhtään välittämättä siitä, että kynnet korvensivat maailpinnan.
- Hei, varo maalia! Mä just vahasin tän, Vinski älähti.
Koira ei lotkauttanut korvaansakaan huomautukselle vaan jatkoi hyökkäilyä, kunnes Turbo ja Moto karauttivat paikalle. Kaksikko näki oitis Vinskin olevan vaikeuksissa ja Moto suuntasi käsitykkinsä kohti kammion kattoa. Lasertuli räjäytti aukon kattoon paljastaen auringon paisteen. Aavekoira katosi siinä paikassa. Vinski ja Santtu tuijottivat hetken paikkaa missä koira oli ollut ja sitten Motoa.
- Miten? Santtu kysyi.
- Aaveet tavallisesti esiintyy yöllä. Vedin vaan hatusta, Moto virnisti.

Kommentoikaa pliis

Luku 45: Taivaallinen koira

- Arthur Conan Doylen maineikas salapoliisi Sherlock Holmes ratkaisi hirviökoiran arvoituksen romaanissa Baskervillen koira, Santtu mainitsi lukiessaan kyseistä salapoliisiromaania.
Mustan koiran kohtaamisen jälkeen oli ollut hiljaista, joten Santtu oli päättänyt alkaa lukea vanhoja dekkareita. Vinski sitä vastoin alkoi kyllästyä toiminnanpuutteessa.
- Ou maan, mä kaipaan actionii, Vinski mutisi ja vilkaisi romaaniinsa keskittynyttä Santtua.
- Mitä itua on lukea jotain vanhaa homeista opusta, kun ois oikeempiakin kokemuksia?
Santtu vilkaisi valkeaa hiirtä kirjan yli tympääntyneesti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi avautui ja Moto käveli sisään. Hän oli yltäpäältä sementissä.
- Moto? Mitä sulle on tapahtunu? Santtuu kysyi yllättyneenä
- Sen mäkin haluisin tietää. Mä ajan kaikessa rauhassa kohti korjaamoa ja...Whum! Seuraavaks mä oonkin raksalla sementtimontussa, Moto selitti.
Vinski näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain nasevaa, mutta ei ehtinyt, kun hänen prätkänsä radio alkoi rätistä.
- Hei, kaverit. Mä tarttisin hiukan apua, Turbon ääni kuulosti hieman hämmentyneeltä.
- Turbo, missä sä olet? Vinski kysyi avattuaan yhteyden.
- Se onkin hyvä kysymys. Mulla ei ole mitään hajua, Turbo totesi.
Moto kytki paikantimen päälle ja ryhtyi etsimään Turbon prätkän sijaintia. Se näytti olevan keskellä nummea.
- Sä oot joitakin maileja kaupungin ulkopuolella. Me kyllä löydetään sut, Moto ilmoitti.
- Hyvä... ja muuten... voisitteks te tuoda vaatteita, Turbon ääni kuulosti nyt enemmänkin kiusaantuneelta.
Moto, Vinski ja Santtu katsoivat toisiaan hämmästyneinä.

Leipäjuusto seurasi tornista kuinka kahden prätkän tiimi kaasutti ulos korjaamolta. Nyt olisi hyvä hetki siirtyä suunnitelmassa vaiheeseen kaksi.
- Nuikki, ilmoita ilmavahvistuksellemme, että on aika iskeä, hän sanoi.
- Kyllä teidän pahannäköisyytenne, ilkeä professori virnisti ja kääntyi sitten labraan.
Huoneessa oli valtavan kokoinen varista muistuttava olento, jolla oli iso nokkainen miehen pää. Olio suki tyynesti sulkiaan ja katsoi sitten roistoja.
- (No mitä nyt? Hoitelin jo pari hiirulaista. Olen oman tieni kulkija. En mikään häkkilintu), se hymähti.
- Kyllä kyllä tietysti, herra tengu, mutta pyytäisimme vielä yhtä pikku palvelusta. Nimittäin sitä, että tuhoaisitte tuon korjaamon, Leipäjuusto sanoi.
Tengu katsoi ikkunasta korjaamoa ja nyökkäsi kyllästyneesti.
- (No hyvä on. Mutta varoitan kuitenkin. Jos tämä menee mönkään, se on tämä torni, joka saa seuraavan keppossateen niskaansa), se sanoi ja lehahti ulos ikkunasta.

Jätkät olivat juuri palaamassa korjaamolle. Turbo oli todellakin löydetty keskeltä nummea alasti.
- Miten sä edes jouduit sinne? Vinski ihmetteli.
- Ei mitään käryä. Yks munkilta näyttänyt tyyppi halusi näyttää oikoreitin ja lopputulos oli se, Turbo sanoi.
Santtu jäykistyi siinä paikassa. Munkilta näyttänyt tyyppi. Vain yksi olento voisi muuttua buddhalaiseksi munkiksi ja se oli...
- Tengu! Santtu kiljaisi saaden Vinskin jarruttamaan.
Turbo ja Moto kääntyivät katsomaan heitä.
- Mitä tapahtu? Mikä sulle tuli Santtu? he kysyivät.
- Se olento minkä te kaks ootte kohdannu. Se on tengu. Aasialainen demoni, Santtu selitti.
Hiiret katsoivat toisiaan.
- Haiskahtaaks tää teistäkin Leipäjuustolta? Turbo kysyi.
Moto ja Vinski nyökkäsivät.
- Ja mulla on tunne, et se on järkännyt tän vaan saadakseen meidät pois korjaamolta, Moto sanoi.
Vinski ja Turbo nyökkäsivät.
- Joten mitä me enää odotellaan? Kynitään yks kalkkuna! Vinski hihkaisi ja oli jo aikeissa kaasuttaa, kun Santtu naputti häntä olalle.
- Varis, hän oikaisi.
- Mitä? Vinski kysyi kummastuneena.
- Tengu on varis, Santtu sanoi.
- Mikä ikinä, Vinski hymähti ja sankarit lähtivät liikkeelle.

Korjaamolla tengu yritti päättää mistä kohdin aloittaisi tihutyönsä. Rasvanahka ja hanttapulit seisoivat vartiossa.
- Hei, naakka. Yritä nyt jo vihdoin päästä asiaan, Rasvanahka hymähti.
- (Tämä on taiteen laji. Ei sitä pysty suoralta kädeltä pysty aloittamaan. Ja olen varis), tengu ärähti ja kääntyi taas tutkimaan sopivaa kuva kulmaa.
Juuri silloin alkoi kuulua tuttua moottoripyörän karjuntaa ja heviä. Ennen kuin roistot edes ehtivät tajuta heidät oli tyrmätty kuin keilat. Kolmikko jarrutti sivuluisuun suoraan tengun eteen.
- Sori vaan pulu, mut tää tontti ei o purku listalla, Turbo sanoi.
Tengu näytti lähinnä ärtyneeltä.
- (Olen varis. Eikö kukaan tässä kaupungissa tunne lintuja?) hän hymähti ja heilautti sitten kättään.
Jätkät alkoivat nousta ilmaan kevyesti kuin ilmapallot.
- Hei, mitä tapahtuu? Moto huudahti.
- (Unohtiko sievä mekaanikkonne sanoa, että minulla on taikavoimia?) tengu virnuili ja leijutti hiirä yhä korkeammalle ja korkeammalle ilmaan.
Hän ei ollut kuitenkaan muistanut Santtua. Ihmisnainen oli livahtanut sisälle ja napannut mukaansa vaahtosammuttimen.
- Hei varis! hän huusi tultuaan ulos.
Tengu kääntyi katsomaan ja sai miltei heti vaahtoa päin naamaansa. Hiiret pudottautuivat jaloilleen ja syöksyivät suoraan kohti tengua. Tengu oli juuri saanut vaahdon naamaltaan, kun hänen kimppuunsa kävi kolme Marsin Prätkähiirtä. Santtu päätyi vain seuraamaan tappelupilveä sivusta, josta kuului mukiloinnin ääniä, huutoja, karjuntaa, kiroamista niin marsiksi kuin kiinaksi ja lopulta hän kuuli päässään:
- (Armoa! Ei enää! Luovutan suosiolla! Älkää!)
Tappelu vaimeni ja jätkät siirtyivät syrjään. Tengu istui kadulla mustelmilla, kuhmuilla ja melkein kynittynä.
- Toivottavasti viesti meni perille. Chicago on meidän suojeluksessa, Turbo sanoi.
- (Joo kyllä tuli, mutta se pallokala kärsii tästä enemmän kuin minä), tengu mutisi ja lähti lentämään kohti tornia hieman ontuen.

Monta tuntia myöhemmin Leipäjuusto istui toimistossaan syömässä isoa annosta matoja, kun Rasvanahka astui sisään. Hän tuijotti hetken pomoaan ja onnistui sitten hiukan kangertaen kysymään:
- Tota pomo...miks sä syöt hevosen lantaa?
Leipäjuuston ilme venähti ja hän kääntyi katsomaan herkkuateriaansa. Madot olivat muuttuneet lannakksi. Kalapomon rynnätessä hakemaan vettä ilmassa kuului raakkuvaa naurua.

Komenoikaa pliis

Luku 46: Kiveä päivällä, sotureita yöllä

*Gargoyles kuuluu Disneylle. Lainaan vain vähän Manhattanin klaania*

- Monesti tengut ovat taitavia sotureita. Erityisesti ne tunnetaan karaten ja muiden kamppailulajien taitureina, Santtu selitti ja jatkoi lyöntien harjoittelua nyrkkeilysäkkiin.
- Ja siksi sä siis päätit aloittaa karaten vai? Moto kysyi pidellen säkkiä paikallaan.
- Jep. Ettehän te aina pysty oleen paikalla mun taustatukena, Santtu virnisti.
Vinskin olisi tehnyt mieli huomauttaa, että hän olisi aina mekaanikkonaisen taustatukena, mutta päätti pitää suunsa kiinni, kun erittäin raskas sarjatuli lyöntejä osui säkkiin. Turbo ei sanonut mitään. Hän vain katseli ikkunasta mietteliäänä kaukaisuudessa näkyvää pilvenpiirtäjää. Mitähän vanha kalakukko aikoisi seuraavaksi?

Samaan aikaan Leipäjuuston tornin edustalle pysähtyi musta limusiini. Kuljettajan paikalta nousi vaalea, silmälasipäinen ja harvinaisen jäykän oloinen nuori mies ja avasi takaoven. Takapenkiltä nousi pitkä, ruskeahiuksinen ja etelämaalaisen näköinen mies, jolla tyylikäs pukinparta ja huulillaan julman ovela hymy.
- Onko tavara toimitettu, Owen? mies kysyi.
- Kyllä, sir. Yhtiökumppanimme ilmoitti pakettien saapuneen ajallaan, Owen ilmoitti.
Julma hymy miehen huulilla vain leveni. Juoni tuntui sujuvan kuin vettä vain.
- Erinomaista. Mennääpä nyt tapaamaan uusia liikekumppaneitamme, hän totesi ja käveli sisälle torniin.

Nuikin labrassa tuttu roistokolmikko ihmetteli kolmea häkkiä, joissa oli kuusi kivipatsasta. Jokainen erilaisissa hyökkäysasennoissa ja yksi oli selvästi koira. Ennen kuin kukaan ehti kuitenkaan sanoa mitään, sisään astuivat Owen ja hänen isäntänsä.
- Huomaan, että olette löytäneet kauppatavaran, mies sanoi.
Leipäjuusto kääntyi ympäri ja huomasi miehen.
- Kas päivää, herra Xanatos. Kyllä olemme löytäneet kauppatavaran, mutta en oikein ymmärrä miksi pidätte patsaita häkissä, hän ihmetteli.
Xanatos vain hymyili ja vilkaisi rannekelloaan.
- Odottakaa kuusi minuuttia niin näette, hän totesi.
Jos labrassa olisi ollut ikkunat, auringonlaskusta olisi voinut laskea sekunteja. Kun viimeinenkin päivänsäde oli sammunut, patsaihin alkoi tulla eloa. Ne alkoivat murtua ja halkeilla. Seuraavassa hetkessä kiven siruja lensi ympäriinsä ja häkeissä karjui kuusi ilmielävää gargoilia. Leipäjuusto tuijotti näkyä suu auki samoin kuin Nuikki, mutta Rasvanahka oli pelästyksestä loikannut laihan tiedemiehen käsivarsille. Xanatos hymyili kylmästi katsellessaan gargoileita.
- Saanen esitellä, Manhattanin klaani, hän sanoi.
Kaikki kuusi gargoilia näyttivät hämmentyneiltä. Vielä edellisenä aamuna he olivat seisseet poliisilaitoksen katolla kellotornissa, kun aurinko oli kivettänyt heidät. Miten he olivat päätyneet laboratorioon.
- Osaaks kukaan sanoa miten me oikeen tänne päädyttiin? turkoosi, isokoinen gargoili kysyi.
- Ei tietoo, mut jokin täs haiskahtaa, tiilenpunainen, hieman lyhyempi gargoili, jolla oli pitkät valkoiset hiukset ja lentoliskomainen nokka tuumasi.
Lyhyin oliivinvihreä gargoili irvisti inhoten.
- Ja haiskahtaa melko vahvasti, hän mutisi.
Trio kääntyi katsomaan kolmea tuntematonta roistoa ja kahta harvinaisen tuttua vihollista. Samoin tekivät myös vanha, ruskea gargoili, tummansininen koira ja pitkä, vaaleanvioletti, mustahiuksinen gargoili. Joukon pisin tuijotti hetken Xanatosta järkyttyneenä ja sitten hänen silmänsä alkoivat hohtaa valkoisina.
- Xanatos, hän murisi.
- Hauska nähdä sinua, Goliath, Xanatos virnisti.
Sitten hän kääntyi Leipäjuuston puoleen.
- Tässä on tarjoukseni. Saatte koko klaanin haltuunne, jos saan käyttööni plutolaistekniikkaa. Robottigargoilini tarvitsevat edelleen säätöjä kaikkien niiden taistelujen jäljiltä heidän kanssaan ja romua löytyy edelleen ympäri kaupunkia, hän sanoi.
Leipäjuusto virnisti kylmästi ja kääntyi sitten gargoilien puoleen.
- Ehdotuksenne kuulostaa varteenotettavalta. Mutta haluaisin kuitenkin varmistua siitä ovatko he niin hurjia taistelijoita kuin mitä tarinat kertovat, hän sanoi ja kääntyi kohti Goliathia.
- Suon teille vapauden, jos autatte minua pääsemään eräästä tuholaislaumasta, Leipäjuusto ehdotti.
Goliathin ilme oli intiaanimaisen liikkumaton ja halveksiva.
- Gargoilit ovat suojelijoita, eivät teurastajia. Emme ole palkkasotureita, hän hymähti.
Leipäjuusto näytti lähinnä ärtyneeltä. Trio, vanhus ja koira katsoivat toisiaan hieman kummastuneena.
- Öh, Brooklyn, mistä se puhuu? lyhyt gargoili kysyi.
- En mene takuuseen, mut mä veikkaan, et se puhuu Marsin Prätkähiiristä, Brooklyn sanoi.
Lyhyt ja iso tuijottivat häntä suu auki.
- Marsin Prätkähiiristä?! he huusivat yhteen ääneen.
- Ja minä, kun luulin, että se oli taas yksi niitä teidän löytämiänne huonoja sarjoja, vanhus huokaisi päätään puistellen.
Xanatoksen ilme ei ollut muuttunut piiruakaan kuullessaan klaanijohtajan vastauksen.
- Arvelinkin, että hänen vastauksensa oli tuo, joten otin vapauden tuoda pienen avustuksen mukanani, hän sanoi ja nyökkäsi Owenille.
Avustaja painoi oven avausnappia ja labraan astui joku, joka sai koko klaanin haukkomaan järkytyksestä henkeä. Lamppujen valoon astui taivaansininen naarasgargoili, jolla oli valkoinen lannevaate ja toppi, kultaisia koruja ja leiskuvan punainen tukka.
- Demona, Goliath henkäisi.
Demona hymyili viettelevästi ja käveli kohti johtajaa.
- Tapaamme siis jäleen, Goliath. Se kohtaaminen ei kestä pitkään, hän hymyili.
Goliath murisi vihaisesti. Demona kääntyi muun klaanin puoleen.
- Näettekö. Goliath on johtanut teidät tähän tilanteeseen. Olisin parempi johtaja kuin hän koskaan, hän sanoi.
Klaani vain mulkoili häntä.
- Olet luopio. Petit klaanin ja linnan asukkaat. Emme ikinä seuraa sinua, vanhus murahti.
Demonan silmät kapenivat ja alkoivat hehkua punaisina.
- Hyvä on, hän sanoi ja veti läheiseltä pöydältä laserkiväärin.
- Sitten hänen on kuoltava.
Demona kääntyi laserkiväärinsä kanssa kohti Goliathia aikomuksenaan ampua hänet, kun Xanatos ja Leipäjuusto tarrasivat häntä käsivarsista estääkseen hänen aikeensa. Valitettavasti laserkivääri laukesi ja tuhosi häkin kaltereiden sähköanturin. Goliath huomasi tilaisuutensa ja yhdellä ainoalla huitaisulla tuhosi kalterit. Hälytys pärähti soimaan. Goliath oli aikeissa tuhota muiden häkkien kalterit, kun paikalle ryntäsi joukko hanttapuleja.
- Mene vain. Me präjäämme kyllä, vanhus sanoi.
Goliath oli vielä hetken kahden vaiheillia, mutta päätti sitten toimia kuten vanha johtaja kehotti. Johtaja syöksyi suoraan päin hanttapuleja tyrmäten heidät, riensi toimistoon ja lennähti ulos ikkunasta. Perässä rynnineet roistot jäivät siihen nuolemaan näppejään. Demona katsoi Xanatosta raivoissaan.
- Miksi estit minua? Olisin vihdoin päässyt eroon hänestä, hän murisi.
- Hei, haluan päästä heistä eroon yhtä paljon kuin sinäkin, mutta jos aion myydä heidät Plutoon, tarvitsen hänet elossa. Ja jos tapat klaanin johtajan, siitä vasta klaani ryhtyy käymään kuumana, Xanatos ärähti.
Demona vain hymähti ja lehahti siivilleen lähtien Goliathin perään. Myös Rasvanahka ja hanttapulit lähtivät jahtaamaan klaanijohtajaa.

Jotakin minuutteja myöhemmin Goliath oli pysähtynyt vetämään henkeä Field museum of natural historyn katolle. Hän oli hetkeksi jäänyt katsomaan maisemaan, kun vyöllä oleva radiopuhelin rätisi eloon.
- Hei, Goliath. Missä te kaverit oikein olette? Hämmästyin aika tavalla, kun kellotorni oli tyhjillään, kuului radiosta.
- En ole aivan varma, Elisa. Kaupunki muistuttaa hieman New Yorkia, mutta tuulet ovat navakammat, Goliath kertoi.
Radioon tuli hetken hiljaisuus.
- Oletteks te Chicagossa?! kuului lopulta hämmästynyt huudahdus.
Goliath hämmästyi.
- Chicagossa? hän kysyi.
- Se on kaupunki Illinoisissa Michigan-järven rannalla. Se on kolmanneksi suurin city Nykin ja Losin jälkeen, Elisa selitti.
- Se tunnetaan myös lempinimellä tuulinen kaupunki.
- Se selittää tuulet, Goliath tuumasi ja nousi siivilleen.
- Yritän löytää jonkin suojan. Pidän sinut ajan tasalla.
- Selvä homma. Mä ilmaannun sinne pikapuolin, Elisa sanoi ja sitten yhteys katkesi.
Goliath liiteli taivaalla yrittäen löytää jotakin piilopaikkaa ja vältellä roistoja. Chicago oli uusi taistelutanner ja hän oli altavastaavassa asemassa. Vihollisella oli kotikenttäetu. Hänen olisi löydettävä jostakin suojaa ja ehkä liittolaisia. Lopulta Goliath laskeutui erään erittäin tunnetun korjaamon katolle. Aurinko alkoi nousta, joten hänellä ei olisi juuri muuta vaihtoehtoa kuin levätä seuraava päivä.

Myöhemmin seuraavana aamuna jätkät ja Santtu hämmästyivät hieman, kun korjaamon katolla seisoi kivinen gargoili.
- Mikä tää oikein on? Vinski ihmetteli.
- Se on gargoili, mut en mä mitään tällaista olen tilannu. Pakko kyl sanoa, et se on kyl melkoisen komea, Santtu totesi katsellessaan ajattelijan asennossa olevaa patsasta.
Moto kohautti olkiaan ja onnistui nostamaan patsaan ylös.
- No viedääs tää pysti sisälle niin voidaan miettiä sit et mitä tehdään sille, hän totesi.
Päivä kului nopeasti, kun tiimi pohdiskeli patsaan kohtaloa. Juuri, kun aurinko oli laskemassa, korjjamon ovelta kuului koputus. Santtu meni avaamaan. Ovella seisoi nuori, tummaihonen ja -hiuksinen nainen, jolla oli yllään saappaat, farkut, musta t-paita ja punainen nahkatakki.
- Etsivä Elisa Maza. Olen täällä etsimässä eräitä kadonneita patsaita, hän sanoi vetäen esille poliisimerkkinsä juuri, kun sisältä kuului, räsähdys, jätkien hämmästynyt huudahdus ja raivoisa karjaisu.
- Sisällä on eräs patsas, mutta nyt en ole enää varma mitä on tekeillä, Santtu mutisi ja katsoi sisälle himean huolestuneena.
Hän ja Elisa siirtyivät sisälle ja näkivät hieman huivttavan näkymän. Prätkähiiret olivat kaikki painautuneet pelästyneinä seinää vasten edessään hämmästyneen näköinen gargoili. Santtu tuijotti Goliathia suu auki, mutta Elisa riensi suuren olion luo.
- Goliath! Olet kunnossa. Luulin jo hetken, että jotain pahaa oli sattunut, hän sanoi.
- Älä pelkää, Elisa. Olen kunnossa. Muista en kuitenkaan ole aivan varma, Goliath sanoi.
- Ööh, anteeks keskeytys, mut mitä on tekeillä? Turbo kysyi.
Goliath katsoi hetken hunajanruskeaa hiirtä ja kumarsi sitten.
- Syvimmät pahoitteluni, että tunkeudun näin majapaikkaanne, mutta tarvitsin suojaa päivän ajaksi. Nimeni on Goliath ja olen Wyvrenin klaanin nykysin Manhattanin klaanin johtaja, hän esitteli itsensä.
Jätkät katsoivat hetken gargoilia ja sitten toisiaan kummastuneina.
- Miks toi tyyppi puhuu kuin Shakespearista karannut? Vinski mutisi suupielestään.
- Hän on Shakespearista karannut. Tai tavallaan, Elisa sanoi.
Goliath nyökkäsi.
- Klaanini ja minä olemme joutuneet 1000 vuotisen kirouksen uhreiksi ja loitsu raukesi vasta kun linna nousisi pilvien yläpuolelle, hän selitti.
- No, öh, kiva tutustua. Nimi on Turbo ja nää mun karverit tässä on Moto ja Vinski ja tää on meidän luottomekaanikko Santtu, Turbo esittäytyi.
Goliath kumarsi uudestaan. Santtu astui eteenpäin.
- Siis mitä on tekeillä? hän kysyi.

Samaan aikaan, kun Goliath alkoi kertoa mitä oli tapahtunut, Nuikin labrassa loput klaanista yritti keksiä miten vapautua häkeistä. Sähköistys kaltereissa aiheutti kyllä enemmän ongelmia kuin ideoita.
- Mitäs nyt tehdään? Me ollaan nyt niin jumissa kuin yleensä voidaan olla, Brooklyn ähkäisi ja katsoi sihiseviä kaltereita.
Hän ja vanhin olivat jo kertaalleen kärventäneet kätensä yrittäessään saada kalterit taipumaan. Koira oli raapinut häkin lattiaa pakovaihtoehdon saamiseksi aikaan, mutta turhaan. Se vinkui surullisesti.
- Älä huoli, Bronx. Goliath hoitaa meidät ulos täältä, Brooklyn lohdutti.
- Ei me Golitahin apua tarvita. Broadway, jelppaas vähän, lyhyin sanoi ja nousi turkoosin soturiveljensä harteille alkaen roplata häkin kattoa.
- Lex, ootko ihan varma tästä? Brooklyn kysyi, kun juuri pienen oliivinvihreän gargoilin kokoinen metallilaatta putosi lattialle.
- Vapaus! Lex hihkaisi ja loikkasi katolle.
Hän oli juuri aikeissa ryhtyä deaktivoimaan sähköantureita, kun hänen päälleen lensi verkko. Nuikki seisoi nuorimman gargoilin yllä julmasti hymyillen.
- Ei kannattaisi lenkkiä nykytietellä, menninkäinen, hän virnisti.
Lex sähisi kuin vihainen kissa, kun Rasvanahka astui esiin ja tarttui häneen alkaen raahata häntä pois päin. Brooklyn ja Broadway katsoivat ensin toisiaan ja sitten vanhinta, joka näytti yhtä järkyttyneeltä kuin nuoret.
- Hudson. Kerro mitä me nyt tehdään, Brooklyn pyysi.
Vanhimman soturin olkapäät laskivat.
- Me emme voi kuin odottaa, Hudson huokaisi.

Tornia kohti liitävä ja ajava sankaritiimi oli valmis taisteluun. Oli aika kohdata vihollinen ja pelastaa klaani.
- Xanatos ja Owen ovat ehkä pienin pulmamme, mutta he voivat olla raskaasti aseistautuneita. Toinen ongelmamme on vakavampi. Demona, Goliath selitti.
- Kukas se sitten on? Sun exäs? Vinski vitsaili.
- Hän on, Elisa sanoi saaden Vinskin sulkemaan suunsa.
Goliath nyökkäsi vakavana.
- Hän oli puolisoni, mutta petti meidät ja linnan asukkaat. Luulin hänen kuolleen muiden mukana, mutta sitten hän palasi katkeroituneena ja kostonhimoisena. Hän haluaa tuhota ihmiskunnan, hän selitti.
Jätkät vaikenivat. Goliath oli menettänyt suurimman osan perheestään viikingeille, jotka olivat hyökänneet keskellä kirkasta päivää ja tuhonneet kaikki linnan patsaat. Vain he kuusi olivat jäljellä. Kuulosti hiukan samalta kuin Marsin sota Plutoa vastaan. Torni alkoi pian häämöttää näköpiirissä.
- Selvän teki kaverit. Eiköhän panna..., Turbo aloitti taisteluhuudon.
- HANAT AUKI!!! kolmikko kiljaisi ja nosti keulia kaahaten kohti taistelukenttää.
Goliath katsoi Elisaa ja Santtua kysyvänä.
- Mitä tuo tarkoitti? hän kysyi.
- Taisteluhuuto, Santtu virnisti.

Tornissa Rasvanahka oli juuri saanut kytkettyä Lexin tutkimuspöytään. Lex rimpuili täysin voimin vastaan karjuen ja sähisten ja silmät hohtaen kuin kaksi salamavaloa. Nuikki ei tuntunut juuri välittävän raivoisasta rähinästä.
- Älä huoli pikkuinen. Tämä ei satu yhtään. Minä vain aion avata pääkoppasi tutkiakseni aivojasi, hän käkätti juuri kun hälytys pärähti soimaan.
- Mitä? Ei kai taas, hän älähti.

Tornin alaovista oli syöksynyt kolmen prätkäsankarin tiimi ja alkanut kolsitella hanttapuleja lakoon. Goliath seurasi pian perässä ja laski tytöt kyydistään.
- Etsikää tie laboratorioon ja yrittäkää etsiä muut. Me hoidamme tämän, hän sanoi ja syöksyi jätkien avuksi takomaan hanttapuleja tainnoksiin.
Santtu ja Elisa juoksivat hisseille. Santtu kävi heti johtojen kimppuun ja sai ovet sulkeutumaan juuri hanttapulien nenän edestä.
- Selvä sitten. Seuraava kerros: hullun tiedemiehen laboratorio, Santtu sanoi.
Elisa nyökkäsi ja veti esille aseensa. Kun hissi pysähtyi, naiset hiipivät käytävään. Labraa ei ollut hankala löytää, sillä se oli oikeastaan koko käytävän ainoa ovi. Elisa potkaisi oven auki.
- NYPD! hän huusi.
Rasvanahka nosti miltei heti kädet kohti kattoa. Hän kuitenkin laski ne nähdessään poliisin olevan nainen.
- Ai pimukyttä. No katotaas ootko niin kova kuin näytät olevan, hän virnuili ja lähestyi uhkaavasti.
Samassa Santtu sujahti Elisan ohitse ja täräytti tiukan potkun Rasvanahan leukaan. Sitten hän latasi tiukan lyöntisarjan rasvaisen korston vatsaan. Ja lopuksi hän loikkasi ilmaan kolauttaen roiston lakoon tyylikkäällä potkulla. Rasvanahka lensi suoraan päin häkkejä ja sai kaltereista kunnon säkärit vajoten lopulta tajuttomana lattialle.
- Vau, toi oli kyllä tiukkaa taistelua, Brooklyn tuumasi.
- Oletteks te kaverit kunnossa? Elisa kysyi rientäessään häkkien luo.
- Varovasti, lass. Kalterit on sähköistetty, Hudson sanoi.
- Ei o kauan, Santtu hymyili ja riensi tietokoneen luo.
Ei kestänyt kauan kun kalterit avautuivat ja klaani riensi ulos. Tai melkein kaikki.
- Missä, Lex on? Elisa kysyi.
- Nuikki nappasi hänet. Ilmeisesti aikoi tutkia sen perin pohjin, Broadway selitti.
- No sitten on aika tutkia Nuikki, Santtu virnisti.

Toisessa tutkimushuoneessa Nuikki oli juuri aikeissa aloittaa tutkimuksensa, kun klaani säntäsi tyttöjen kanssa sisälle. Elisa ampui ruiskun Nuikin kädestä ja Santtu pamautti kunnon potkun Nuikin ohi vasten tietokonetta. Nuikki putosi pelästyksestä lattialle ja jäi siihen tuijottamaan naisia suu auki.
- Et tainnut odottaa tuota, Santtu virnisti.
Hudson veti miekkansa ja sivalsi sillä Lexin siteet poikki.
- Oletko kunnossa, lad? hän kysyi.
Lex nyökkäsi.
- Jeah olen, hän sanoi.
Sitten Elisan radiopuhelimesta kuului Goliathin ääni:
- Minusta tuntuu, että meidän olisi parasta lähteä. Jos ymmärsin liittolaistemme sanoista yhtään mitään, rakennus on romahtamassa.
Santtu näytti hiukan huvittuneelta kun he riensivät ulos.
- Stadin slangi ei taida olla ihan tuttua? hän kysyi.
- Ei aivan, Elisa virnisti.

Tiimi ehti ulos juuri, kun rakennus romahti. Klaani ja Prätkähiiret seisoivat vastapäisen talon katolla katselemassa tuhoa.
- No tota vois sanoa kunnon showksi, Broadway virnisti.
Bronx haukkui myöntävästi. Goliath nyökkäsi ja katsoi sitten Prätkähiiriä.
- Olette auttaneet minua pelastamaan klaanini. Olen teille ikuisesti kiitollinen, hän sanoi.
Jätkät ryhtyivät muitisemaan ja vähättelemään tekoaan muka vaivautuneina. Toisaalta ei sitä joka yö pääsisi tekemään yhteistyötä keskiaikaisen soturiporukan kanssa.
- Ei teitä tyyppejä kiinnostia hodarit ja kotikalja, Vinski ehdotti.
Klaani katsoi taivaanrantaa joka alkoi jo punertaa.
- Taidamme jättää sen ensi yöhön, johtaja sanoi samalla kun klaani muuttui kiveksi.
Jätkät näyttivät hiukan yllättyneiltä, mutta Santtu ja Elisa olivat lähinnä huvittuneita.
- Sanoin joskus että nämä kaverit saavat kaupungin tuntuvan turvallisemmalta ja sanon sitä edelleen, Elisa totesi.
Santtu ei voinut olla olematta samaa mieltä.

Kommentoikaa pliis

Luku 47: Jäätikön olento

- Joissakin gargoyleissa on putkia, joilla sadevettä johdetaan pois rakennusten katoilta. Välillä saattaakin näyttää aivan siltä, kuin patsaat sylkisivät, Santtu mainitsi seuratessaan seuratessaan jätkien puuhailua korjaamon katolla.
Manhattanin klaanin käynnistä oli kulunut parisen viikkoa ja korjaamon katto oli ottanut kyseisestä käynnistä hieman osumaa. Laskeutumisesta tulleet kynnen jäljet näkyivät yhä. Vinski näytti hapanta naamaa, sillä häntä nyppi yhä miten klaanin johtaja oli saanut Santun tuijottamaan itseään ihaillen ja kyseessä oli sentään patsas. Turbo ja Moto olivat huomanneet kaverinsa ärtyneisyyden.
- Mustasukkainenko taas? Turbo kysyi.
Vinski heräsi ajatuksistaan ja katsoi veikkojaan.
- Mäkö? Mustasukkanen? Joo en tasan! Jätkähän oli patsas. Miten sellasta muka kadehtisis, hän tuhahti.
- En mä tiedä. Santun ilme, Moto mainitsi.
Vinski vain huokaisi turhautuneena ja keskittyi uudestaan pakkelointiin, kun äkkiä kuului hurja karjaisu. Kaikki nostivat yllättyneinä katseensa.
- Mikä se oli? Santtu hämmästyi.
- En tiedä, mut se kuulosti vähän gorillalta, Moto totesi.
Turbo katsoi kohti Leipäjuuston tornia. Karjunta oli kuulunut siitä suunnasta.

Nuikin labrassa tilanne oli melko kaaoottinen, sillä siirtimestä oli pölähtänyt suuri valkoinen gorillannäköinen olio, joka raivosi kuin viimeistä päivää. Se paiskoi tavaroita ja takoi rintaansa. Nuikki ja rasvanahka olivat suojautuneet pöydän taakse. Hanttapulit yrittivät napata otuksen verkolla, mutta hirvitys paiskasi heidät suoraan päin seinää. Ovi aukesi ja Leipäjuusto astui sisään.
- Jotain ongelmia? hän kysyi.
- Tilaamanne otus on saapunut, teidän tunnettavuutunne. Jeti. Mutta se oli hiukan raivokkaampi kuin arvelimme, Nuikki sanoi ja väisti täpärästi kohti lentäneen tuolin.
Leipäjuusto vain pyöritteli silmiään.
- Se on vain eläin. Arktinen apina. Kyllä me sen saamme taivuteltua, hän hymähti.
Sen sanottuaan Leipäjuusto käveli olennon luokse.
- No niin herra jeti, jos saan pyytä pientä palvelusta niin voisitte ystävällisesti nirhiä erään jyrsijälauman. Niin pian kuin se on hoidettu voitte palata omalle elinalueellenne, hän sanoi maireasti hymyillen.
Jeti laski tuolin ja katsoi hetken pyylevää plutolaista. Sitten se tarrasi Leipäjuustoa jalasta ja nosti hänet ylös tutkien häntä uteliaaasti.
- Laske minut alas ja lähde lahtaamaan ne hiiret! Leipäjuusto ärähti ja paukautti jetiä päähän kävelykepillä.
Jeti alkoi oitis murista vihaisesti.
- Jos saan pyytää, Leipäjuusto sanoi hermostuneesti hymyillen.
Jeti pudotti kalapomon lattialle ja lähti liikkeelle.

Korjaamolla katto oli saatu kuntoon ja tiimi oli alkanut katsoa TV:tä. Uutislähetys oli juuri alkanut ja miltei ensimmäiseksi alkoi ruudulle ilmestyä kuvia raivoavasta jetistä. Jätkät tuijottivat näkyä suu auki.
- Mikä toi on? Vinski hämmästyi.
- Ei tietoo, mut näyttää aika lailla gorillalata, Moto totesi.
Santtu tuijotti näkyä ällistyneenä.
- Ei voi olla totta...yowie oli jo hankala, mutta tämä..., hän mutisi.
Hiiret katsoivat häntä kummastuneina.
- Sä sanoit, et yowie oli Australian isojalka. Onks toikin jokin sellanen? Turbo kysyi.
- On. Se on jeti. Tiibetin isojalka, Santtu sanoi.
Turbo nyökkäsi ja nousi seisomaan.
- On aika heiluttaa häntää, hän totesi.
Moto ja Vinski hihkaisivat olevansa mukana ja kolmikko säntäsi pyörille. Ennen kuin Santtu ehti sanoa edes kissaa, hiiret kaahasivat jo ulos korjaamolta.

Muutaman korttelin päässä korjaamosta jeti pisteli paikkoja palasiksi täydellä raivolla, kun jätkät päräyttivät paikalle.
- Hei blondi. Omaisuutta ei turmella, Turbo sanoi.
- Eikä ihmisiä kiusata, Vinski jatkoi.
- Sellanen suututtaa meitä, Moto päätti ja nosti lasertykkinsä.
Jeti karjaisi raivoisasti ja kävi suoraan hyökkäykseen. Moottoripyörät olivat onneksi oliolle liian nopeita. Jätkät alkoivat ajaa ympyrää jetin ympärillä.
- Kikka 69, Turbo huikkasi.
Moto ja Vinski nyökkäsivät ja kolmikko painoi nappia kojelaudoissa. Kolme lassoa lensi jetin ympärille ja ei aikaakaan kun hirmuinen lumimies oli kauniissa paketissa. Jätkät tekivät ylävitosen ja katsoivat sitten rimpuilevaa jetiä.
- Mitäs tehdään jääjätille? Vinski kysyi.
- Musta tuntuu, et Leipäjuustolla on evänsä tässä mukana, Turbo tuumi.
Moto virnisti.
- Eiköhän sitten palauteta jäämies lähettäjälle, hän ehdotti.

Hetken päästä tornissaan Leipäjuusto nautiskeli rauhallisesta iltapäivästä toimistossaan, kun ikkunan läpi lensi jeti. Leipäjuusto hypähti siesomaan ja riensi ikkunalle. Ulkona seisoivat ketkäs muutkaan kuin Prätkähiiret.
- Toivottavasti tykkäät lahjastas! Turbo huikkasi.
- Se ainaskin taitaa tykätä susta! Moto virnisti.
Samaan aikaan jeti oli vihdoin päässyt irti köysistään ja hyökkäsi kohti Leipäjuustoa. Kalapomo väisti sivusuuntaan ja lähti pakoon jeti aivan kintereillään. Torni suorastaan tutisi takaa-ajosta, hätähuudoista ja karjunnasta.

Kommentoikaa pliis

Luku 48: Kuolleiden syöjä

- Wampa-nimisen lumihirviön esikuvana elokuvassa Tähtien sota, Imperiumin vastaisku käytettiin jetiä, Santtu mainitsi, kun he tulivat ulos leffasta.
Tiimi oli käynyt katsomassa kyseisen leffan ja oli nyt matkalla kohti prätkiä.
- No se oli kyl melkoinen monsteri pakko sanoo, Moto virnisti.
Hiiret nousivat prätkien selkään, mutta Santtu jäi seisomaan. Hän näytti pohtivan kenen kyytiin nousisi.
- Hyppää kyytiin söpöliini, Vinski virnisti.
- Sori, mut mä taidan ottaa vähän rauhallisemman kyydin. En halua lennättää popcorneja yltympäriinsä, Santtu hymyili.
Vinski näytti hämmästyneeltä.
- Hei en mä niin hullu kuski ole. Nouse vaan nyt kyytiin. Mä ajan iisisti, hän sanoi.
- Säkö? Ennemmin pussaan puskuria, Santtu hymähti.
- Voin kyl järjestää sen, Vinski virnisti.
Santtu vain pyöräytti silmiään ja nousi sen sijaan Moton kyytiin.

Jonkin aikaa ajettua he olivat ohittamassa vanhaa hautausmaata. Äkkiä kadulle lensi aidan yli selvä sääriluu. Turbo löi jarrut pohjaan ja samoin tekivät muutkin.
- Hei, mitä nyt? Miks me pysähdyttiin? Moto ja Vinski kysyivät.
- Hautausmaalla tapahtuu jotain. Parasta mennä tsekkaan, Turbo totesi ja kääntyi kohti porttia.

Hautausmaalla oli todellakin jotain tekeillä ja se jokin oli Leipäjuusto miehineen. Roistot kävelivät pitkin hiekkakäytäviä seuraten edellä sinne tänne toikkaroivaa olentoa. Olio muistutti jonkinverran zombia ja sillä oli vaaleanharmaat hiukset, siniset tyhjät silmät ja yllään vaaleanruskea repaleinen mekko. Otus säntäili haudan luota toisen luo, kaiveli hetken ja siirty kohta seuraavalle. Nuikki seurasi toimitusta sivusta lievästi vihertäen ja Rasvanahka tutisi kuin horkassa.
- Miks meidän piti hankkia tää otus? Se on karmiva, hän mutisi.
Leipäjuusto vain pyöräytti silmiään.
- Tämä olento, ghoul, on ainoa mahdollisuutemme, jos aiomme löytää oikean haudan. Ra's al Ghulin hauta on täällä jossain ja hänet haudattiin lepakkosormuksensa kanssa. Hän on paras mahdollinen apu löytämään etsimämme, hän selitti.
- Jos saan mainita teidän kuvottavuutenne, nämä syövät ruumiita, Nuikki mainitsi.
- Niin niin, kunhan se löytää oikean haudan se saa pitää loput, Leipäjuusto hymähti.
- Ai sitäkö sä suunnittelet tällä kertaa suunnittelet, kalakukko? kuului silloin tuttu ääni.
Roisto kolmikko kääntyi äänen suuntaan ja ketkäs siellä seisoivatkaan kuuta vasten silhuetteina elleivät Prätkähiiret. Leipäjuusto löi kätensä otsaan.
- Voi vietävä. Ainako noiden rasittavien rottien on tultava pistämään kapuloita rattaisiin? No sama se. Hoitele heidät, hän käski Rasvanahkaa.
Rasvainen uuno vei käden lippaan ja syöksyi saman tien hyökkäykseen. Leipäjuusto ja Nuikki jatkoivat ghoulin seuraamista yhtään huomaamatta Santtua joka nousi erään hautakiven takaa esiin ja lähti seuraamaan roistoja.

Ei kestänyt kauan kun ghoul oli löytänyt oikean haudan ja alkanut kaivaa arkkua esiin. Leipäjuusto ja Nuikki ehtivät paikalle juuri kun olio kampesi arkun kantta irti. Santtu oli myös päässyt lähellle ja seurasi järkyttyneenä sivusta kun Leipäjuusto yritti väkisin vääntää sormusta irti kalman kangettamista sormista. Lopulta koko sormi lähti irti ja Leipäjuusto tuijotti sormusta melkein hullun kiilto silmissään.
- Viimeinkin...demonin pää rubiini...ON MINUN! hän nauroi ja nosti sormuksen kohti taivasta.
- Näinköhän on, Santtu tuumasi ja syöksyi päin Leipäjuustoa takalaten hänet maahan.
Sormi sormuksineen lensi maahan lähelle ghoulia mistä olento sen poimi kuin kypsän marjan.
- Ei! Älä! Leipäjuusto huusi hädissään mutta se oli jo myöhäistä.
Ghoul nielaisi sormen sormuksineen kaikkineen.

Prätkähiiret olivat juuri saaneet Rasvanahan lakoon kun jokin matkan päästä kuului raivoisaa huutoa ja tukahtanutta kurinaa.
- Mitä ihmettä toi on? Vinski kysyi.
- En tiedä, mut Santtu lähti niiden perään. Se voi olla vaikeuksissa, Turbo sanoi ja kolmikko lähti äänien suuntaan.
Kun he pääsivät paikalle heitä kohtasi hämmentävä näky. Leipäjuusto kuristi ghoulia ja yritti samalla tunkea kättään tämän kurkkuun.
- Mitä tapahtuu? Moto kysyi Santulta joka nojaili yhteen hautakiveen huvittuneen näköisenä.
- Sanotaan vaikka että se söi jotain mitä ei olis pitäny, Santtu virnisti.

Kommetoikaa pliis

Luku 49: Sieppaajalepakko

- Skeptikoiden mielestä ghoulhöpinät pohjautuvat villieläinten kaivuupuuhiin kalmistoissa, Santtu mainitsi tiimin ajaessa pois päin hautausmaalta.
He olivat jättäneet roistot oman onnensa nojaan sillä oli ilmeistä ettei kalmankalpea raadonsyöjä saisi sormusta ulos pariin viikkoon. Yksikään hiiristä ei kuitenkann ehtinyt sanoa mitään, kun heidän ylitseen sujahti jotain todella isoa. Jätkät käänsivät prätkät sivuluisuun ja pysähtyivät. He olivat tuskin uskoa silmiään. Taivaalla kuuta kohti lensi valtavan kokoinen lepakko.
- Mikä toi on? Turbo ällistyi.
- Oisko Batman? Vinski ehdotti.
- Batman ei lennä paitsi jos toi on Man-bat, Moto huomautti.
Santtu tuijotti näkyä suu auki.
- Camazotz, hän henkäisi.
Hiiret katsoivat häntä kysyvästi.
- Siis mikä? Turbo kysyi.
Santtu ei heti vastannut. Hän vain tuijotti jättilepakon perään.
- Palataan korjaamolle, niin mä selitän, Santtu sanoi lopulta.

Camazotz oli lennellyt kaupunkia ristiin rastiin yrittäen löytää itselleen sopivaa saalista, mutta turhaan. Se haiseva kuolevainen oli kutsunut hänet tausta tueksi jos jokin menisi pieleen, mutta minkäänlaista taistelukutsua ei ollut kuulunut toistaiseksi. Ainoa varteen otettava saalis oli ollut se ruskeahiuksinen kuolevainen nainen, mutta hänellä oli ollut vartijoita mukanaan. No ehkä ensi yönä onnistaisi paremmin. Näitä asioita ajatellen jättiläislepakko lensi takaisin tornille ja asettui nukkumaan katon räystäästä ylösalaisin kuten lepakot yleensä kivettyen aamuauringon ensisäteissä.

Korjaamolla Santtu oli kaivanut tarukirjat esille ja löi jätkien eteen kuvan mayojen muinaisesta lepakkodemonista Camazotzista. Hiiret näyttivät kaikki edelleen hieman hämmästyneiltä.
- Siis mayat uskoi tän hiiviskelevän yössä ja tekevän ihmisistä silppua? Vinski kysyi.
Santtu nyökkäsi.
- Ja jotkin paikalliset uskovat yhä. Muistan lukeneeni tapauksista missä lapset olivat saaneet yöllä kammottavia haavoja eikä syytä runsaaseen verenvuotoon selvinnyt. Myöhemmin sitten selvisi että haavojen aiheuttaja oli ollut vampyyrilepakko, hän selitti.
Hiiret tuijottivat nyt Santtua suu auki.
- Vampyyrilepakko?! he huudahtivat yhteen ääneen.
Santtu nyökkäsi uudestaan
- Niin. Vampyyrilepakkopa hyvnikin. Se on luultavasti koko kyseisen mörököllin alkuunpanija, hän selitti ja huomasi sitten jätkien huolestuneen ilmeen.
- Mitä? hän kysyi.
- Muuttaako tämä lepakko siis.., Moto aloitti kysymyksen.
- Ei. Vampyyrilepakot ovat oikeasti olemassa oleva laji Etelä-Amerikasta. Kyllä ne juovat verta, mutta lähinnä vain karjaeläinten verta eivätkä ne ketään vampyyriksi muuta, hän hymähti.
Turbo ei sanonut hetkeen mitään vaan katseli laskevaa aurinkoa. Tästä yöstä saattaisi tulla melkoinen soppa.

Sinä yönä Camazotz heräsi jälleen henkiin ja lähti lentämään Chicagon kattojen yllä. Se oli jo haistanut tutun hajun ja lähtenyt seuraamaan sitä. Hiirien seurassa ollut nainen. Camazotz laskeutui korjaamon katolle ja avasi kattoikkunan. Santtu nukkui vuoteessa yhtään tietämättä tunkeutujasta. Camazotz laskeutui hiljaa lattialle ja lähestyi uhkaavasti Santtua. Santtu kääntyi unissaan kyljelleen. Camazotz siirsi varovasti naisen hiuksia paljastakseen kaulan ja aikoi juuri iskeä, kun sen silmät sokaisi taskulampun valokeila.
- Näpit irti Santusta, senkin lehtikuonoinen rumilus, Vinski murisi.
Camazotz sähisi häikäistyneenä, mutta ei sillä kauaa mennyt selviämiseen. Se syöksyi suorinta tietä Turbon kimppuun kaaten heidät molemmat portaita alas korjaamon puolelle. Moto ja Vinski olivat aikeissa syöksyä perään, kun vuoteesta kuului kysyvä ynähdys. Jätkät katsoivat hetken toisiaan.
- Mä autan Turboa. Jää sä Santun luo, Moto sanoi.
Vinski nyökkäsi vastaukseksi ja Moto syöksyi suorinta tietä alas portaita. Eikä hetkeäkään liian aikaisin sillä Camazotz oli nimittäin päättänyt juuri suorittaa niin sanotun nimikkoliikkeensä: pään irrotuksen. Se oli tarttunut Turboan molemmin käsin päästä ja yritti kiskoa sen kaikin voimin irti. Moton ei tarvinnut edes miettiä, kun hän jo toimi. Yksi mojova metallisen nyrkin kolautus päähän ja lepakko ottikin jo lukua. Sitten hän käänyti Turbon puolenn joka oli noussut istumaan päätään hieroen.
- Ootsä kunnossa? hän kysyi auttaessaan ystävänsä jaloilleen.
- Jeah. Tolla lepakolla on kyl tosi riuskat otteet, Turbo sanoi niskaansa hieroen.
Sitten he katsoivat molemmat portaiden yläpäähän. Mitään ääntä ei kuulunut.
- Pitäisköhän mennä tsekkaan? Moto kysyi.
Turbo nyökkäsi ja kaksikko nousi portaita ylös. Santun huonessa he kokikvat kyllä melkoisen yllätyksen. Vinski oli laskeutunut toisen polvensa varaan ja suuteli kevyesti nukkuvan Santun kättä. Turbo ja Moto katsoivat hetken toisiaan.
- Lumikki? Turbo kysyi.
- Tai sitten Ruusunen, Moto totesi.

Kommentoikaa pliis

Luku 50: Ihmispöllö

- Mayat uskoivat kuoleman herrojen ja demonien jatkavan taistelua jumalia vastaan yötaivaan tähtinä ja planeettoina, Santtu mainitsi.
Sankaritiimi oli päättänyt jäädä katselemaan yöllistä tähtitaivasta. Vinski katsoi Santtua hiukan hymyillen, minkä Turbo ja Moto tietysti huomasivat. He virnistivät toisilleen.
- No mikäs teidän kahden juttu on? Moto kysyi.
Vinski häkeltyi aika tavalla ja katsoi sitten veikkojaan.
- Mitä sä meinaat? hän kysyi.
- No sä, Santtu, tiedäthän, Turbo virnisti ja teki sydämen sormillaan.
Vinski häkeltyi entisestään ja punastui vielä enemmän.
- No en mä nyt niin sanoisi, hän mutisi
- I don't say i'm in love, Turbo ja Moto vetäisivät melko vahvasti nuotin vierestä.
Vinski oli jo aikeissa sanoa jotain, mutta ei ehtinyt, kun heidän takaansa kuului villi huhuilu ja samaa vauhtia Santun suusta kuului hämmästynyt huudahdus. Jätkät kääntyivät katsomaan ja eivät olleet varmoja uskoako näkemäänsä. Tulostaulun päälle aivan heitä vastapäätä seisoi suuri ihmismäinen pöllö.
- Mikä toi on? Turbo kysyi.
Santtu ei heti saanut sanaa suustaan, mutta henkäisi sitten:
- Pöllömies
- Mikä? Moto kysyi.
Ennen kuin Santtu ehti kuitenkaan sanoa mitään pöllömies nousi valtaville siivilleen ja syöksyi kohti hiiriä. Se nappasi Vinskiä hartioista ja lensi taivaalle.
- Vinski! Turbo ja Moto huudahtivat yhteen ääneen ja ryntäsivät prätkille.
Santtu tuli pian perässä ja loikkasi Moton prätkän selkään.
- Turha luullakaan, et mä jättäisin tän keikan väliin, hän ilmoitti.
Turbo ja Moto eivät sanoneet mitään vaan Turbo vain nyökkäsi. Kolmikko lähti liikkeelle saman tien.

Tornissa Leipäjuusto seurasi tilannetta kiikarilla. Hän virnuili häijysti nähdessään pöllön nappaavan yhden hiiristä matkaansa.
- Kaikkihan näyttää sujuvan kuin rasvattu, Leipäjuusto sanoi.
- Niin näyttää sujuvan, teidän yliluonnollisuutenne, Nuikki virnisti ja hääräsi samalla siirtimen kimpussa.
Hän oli saanut siirtimen jo joten kuten kuntoon, mutta se lappoi yhä olioita sitä mukaa, kun edellinen otus oli palautettu. Toivottavasti tämän kertainen tapaus pääsisi vihdoin hiiristä eroon.

Samaan aikaan kaupungin kaudilla Prätkähiiret jahtasivat pöllöä täydellä vauhdilla. Turbo painoi nappia kojelaudassa ja laukaisi verkon kohti pöllöä. Valitettavasti pöllö onnistui väistämään sen ja kaarsi oikealle. Jätkät seurasivat tietysti perässä ja lopulta he päätyivät vanhan kirkon edustalle. Paikka oli selvästi remontissa, mutta pöllömies oli sujahtanut Vinski mukanaan kellotorniin.
- Mitäs nyt tehdään? Santtu kysyi.
- Painutaan perään tietenkin, Turbo virnisti.
- Ai prätkillä? Toi rakennus sortuu heti jos me yritetäänkään, Santtu huomautti.
Turbo ja Moto vilkaisivat toisiaan ja loikkasivat sitten prätkien selästä Turbo, vetäen aseensa esille ja Moto aktivoiden käsitykkinsä. Kolikko säntäsi tornin portaisiin.

Tornissa pöllömies oli painanut Vinskin lattiaa vasten pitkillä kynsillään ja työnsi jo suurta nokkaansa suoraan vasten Vinskin naamaa nuolaisten sitä juuri, kun Turbo, Moto ja Santtu säntäsivät sisään.
- Näpit irti, pölyhuiska! Turbo ärähti ja suuntasi laseraseen säteen suoraan päin katossa olevaan lahoon parruun.
Palkki putosi pöllömiehen päälle kolkaten sen tajuttomaksi ja Vinskin onnistui kierähtää pois alta. Hän huohotti hetken ja katsoi sitten kavereitaan.
- No toi oli tipalla. Noin sekka lisää ja musta olis tullut pöllön ruokaa, hän huokaisi.
Moto astui eteenpäin ja kosketti kevyesti pöllöä. Siltä pääsi heikko huhuilu ja se pysyi yhä tiedottomana.
- En oo varma mut sanoisin et tää otus saatta olla kalakukon tekosisia, hän totesi.
Turbo ja Vinski nyökkäsivät ja katsoivat sitten toisaan.
- No palautetaanko pulu lähettäjilleen? Vinski virnisti.
Turbo nyökkäsi.

Hetkistä myöhemmin tornissa Leipäjuusto yritti saada selvää tilanteesta kiikareilla, kun ikkunan läpi toimistoon lensi pöllömies päässään melkoinen kuhmu. Leipäjuusto tuijotti lintua suu auki ja kääntyi sitten katsomaan kadulle.
- Hei, pullasorsa! Toivottavasti tykkäät pikku lahjastas! Turbo huikkasi.
- Ja jos et niin tätä sä todellakin tuut vihaan! Moto virnisti ja nyökkäsi sitten Vinskille.
Valkea hiiri ja Santtu nyökkäsivät ja painoivat nappia. Torni romahti miltei heti kasaan.
- Aina sama juttu, Leipäjuusto voihki raunioista.

Kommentoikaa pliis

Luku 51: Merijättiläinen

- Kesä 1976 oli Britanniassa poikkeuksellisen pitkä ja helteinen. Joidenkin mielestä ihmiset sekosivat helteestä ja näkivät harhoja, Santtu mainitsi leyhytellen lehteä kasvojensa edessä.
Chicagossa oli harvinaisen kuuma päivä. Jätkät olivat käyneet varmistamassa ettei helleaalto vain olisi Leipäjuuston aikaan saannosta, mutta torni oli edelleen remontin alla, joten kalakukko oli ulkona laskuista. Kuumuus oli Santusta epämiellyttävää eikä hän epäillyt etteivät hiiret tuntisi samoin. Turkit tekivät kuumuudesta vielä tukalamman.
- Jos ne todella sekos kuumuudesta niin en kyl ihmettele, Vinski voihkaisi.
- Älä pliis sano kuuma. Ilmastointilaite on hajalla eikä talossa ole jääpalaakaan, Moto ähkäisi.
Tummanharmaa turkki teki hänen olostaan erittäin tukalan. Turbo nousi seisomaan.
- Musta tuntuu, et mulla saattaa olla ajatus miten me saadaan itsemme jäähtymään, hän sanoi.
Moto, Vinski ja Santtu katsoivat häntä kysyvästi.
- Lähdetään uimaan, Turbo ehdotti.
Moto, Vinski ja santtu katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät sitten. Järvelle lähteminen ainakin auttaisi viilenemisessä ja lisäksi olisi jotain tekemistä. Helle sai kaikki käymään hitaalla.

Parisen kymmentä minuuttia myöhemmin sankaritiimi olikin jo saapunut Michigan-järven rantaan. Santtu järjesteli eväitä samalla, kun Turbo ja Vinski painuivat miltei heti veteen vain saadakseen hiostavan kuumuuden irti kehostaan. Santtu vain pudisteli huvittuneena päätään kaksikon menolle ja huomasi sitten Moton. Harmaa köriläs käveli kohti rantaa mukanaan rantatuoli, vieheboxi ja onkivapa.
- Ai aioks sä kalastaa vai? Santtu naurahti.
- Jeah, katotaan mitä Ahti antaa, Moto virnisti ja katosi pian näkyvistä.
Santtu vain hymyili, mutta pian hänen hymynsä hyytyi. Järven selälle nousi kolmikyttyräisen ja pitkäkaulaisen olion silhuetti. Hän pystyi hetken vain tuijottamaan suu auki, mutta huusi sitten Turbolle ja Vinskille:
- Jätkät! Näetteks te ton?!
Turbo ja Vinski kääntyivät katsomaan Santun osoittamaan suuntaan, mutta samalla hetkellä olento oli jo kadonnut.
- Nähdään mikä? Vinski kysyi.
Santtu oli ällistynyt.
- Mut mä luulin, et...äh tää helle varmaan sekottaa mun pääni. Hetken mä olin jo varma näin Morgawrin, hän huokaisi.
- Että minkä? Turbo kysyi.

Samaan aikaan, kun Santtu alkoi selittää kaksikolle Loch Nessin hirviön englantilaista serkkua, Moto oli löytänyt hyvän kalastuspaikan. Hän heitti vieheen veteen ja jäi odottamaan. Mitään ei tapahtunut moneen minuuttiin, mutta sitten jokin tarttui koukkuun. Moto tarttui nopeasti onkeensa ja alkoi kelata saalista sisään.
- Vou! Nyt tulikin jokin tosi iso, hän huudahti kun saalis taisteli oikein voimalla vastaan.
Moto kamppaili onkensa kanssa yrittäen voittaa kalan eikä huomannut, että rantapengermä alkoi pettää hänen altaan. Hän huomasi tilanteen vasta, kun alusta antoi periksi ja hän putosi veteen. Moto pulpahti pintaan ja yritti pysyä pinnalla. Jokin oli takertunut hänen jalkaansa ja pakotti hänet pinnan alle. Moto vilkaisi alas ja huomasi parin laudanpätkän lukkiutuneen hänen jalkansa ympärille. Hän yritti ampua laudat hajalle, mutta tykin ympärille oli kietoutunut merilevää. Hän oli satimessa. Samassa Moto huomasi jonkin tulevan häntä kohti. Jokin iso kuin plesiosaurus. Moto tuijotti näkyä hämmästyneenä eikä yhtään huomannut avanneensa suunsa. Häneltä alkoi muutenkin happi loppua. Juuri kun Moton päässä pimeni hän tunsi jalkansa vapautuvan.

Rannalla Turbo ja Vinski tuijottivat Santtua suu auki kuultuaan Santun selonteon.
- Siis Morgawr on jonkinlainen merihirviö Englannista? Turbo kysyi.
Santtu nyökkäsi.
- Jeah, se on taas yksi niitä silminäkijöitä löytyy mutta todisteet puuttuu, hän selitti.
Vinski vihelsi.
- Jos Moto kuulis tosta se ois luultavasti valmis etsiin sen. Mis se muuten on? hän kysyi.
- Se sano menevänsä onkimaan mut..., Santtu ei päässyt loppuun kun suuri aalto osui rantaan.
Kaikkien ällistykseksi rantaan oli ilmestynyt Morgawr. Kolmikko tuijotti näkyä suu auki. Morgawr kallisti päänsä ja laski hietikolle tajuttoman Moton. Turbo ja Vinski ryntäsivät paikalle Santtu oitis kintereillään.
- Moto! Moto! Ootsä kunnossa? Turbo huusi.
Moto alkoi yskiä vettä ja avasi silmänsä.
- Uuh, mitä tapahtu? Mä muistan vaan, et jokin tarras voimalla mun onkeen ja sit, hän voihkaisi ja kääntyi samalla katsomaan taakseen.
Hänen lauseensa jäi kesken ja hän tuijotti näkyä yhtä lailla suu auki. Lopulta hän sai kielensä liikeelle.
- Säkö mun onkeeni kävit? Moto kysyi.
Morgawr nyökkäsi.
- Ja sä pelastit mut? Moto kysyi.
Jälleen nyökkäys. Moto alkoi hymyillä.
- Kiitti, hän virnisti ja taputti samalla Morgawrin kuonoa.
Morgawr päästi hieman kehräämistä muistuttavan äänen ja lähti sitten lipumaan pois päin rannasta.
- Toi tais olla hyvästien jättö, Santtu virnisti.

Kommentoikaa pliis

Luku 52: Intian lepakkomies

- Vuonna 1975, jolloin ihmiset väittivät nähneensä Morgawrin, alueella tehtiin myös ufohavaintoja, Santtu mainitsi.
Tiimi seisoi tulostaulun katolla tarkkailemassa tähtitaivasta. Marsista ei ollut kuulunut kuukausiin mitään, joten ainoa mahdollisuus oli tarkkailla taivaita öisin. Sitä paitsi yötaivas oli aina todella kaunis. Äkkiä jokin lensi kuun ohi.
- Näitteks te ton? Turbo kysyi.
- En o varma. Se oli tosi nopea, Moto sanoi.
Santtu näytti hieman epävarmalta. Hänestä tunti, että hän oli tuntenut olion, mutta hän ei voinut olla varma.
- Musta tuntuu, että mä tiedän mikä toi oli, hän mutisi.
Hiiret katsoivat häntä kysyvästi, mutta Santtu ei heti sanonut mitään. Hänen oli tarkistettava kirjat ensin.

Leipäjuuston tornissa kyseinen kalapomo seisoi toimistonsa ikkunassa odottelemassa. Pian ikkunalle laskeutui pitkä hoikka vampyyrimainen olento, jolla oli pitkähköt ruskeat hiukset ja vihertävän ruskeat silmät. Leipäjuusto virnisti ja avasi ikkunan. Olio astui sisään ja katsoi plutolaista hieman ärtyneenä.
- Koko alue on tutkittu. Ei sielun sielua. Jos luulet, että olen sitä tyyppiä, joka metsästää saaliikseen kuolevaisia, erehdyt. Olen hedelmälepakko, olio hymähti.
Leipäjuusto vain pyöräytti silmiään ja heitti oliolle appelsiinin. Olento alkoi miltei heti kuoria sitrushedelmää terävähköillä kynsillään.
- Lepakko mikä lepakko. Luulisi sinun pääsevän kuitenkin eroon parista hiirestä, Leipäjuusto sanoi.
Olio tuhahti.
- Tilaa Camazotz. Verisyys on se alaa, hän sanoi ja heitti lohkon suuhunsa.
- Yritetty on. Hiiret tekivät siitäkin jättilepakosta selvää jälkeä, Leipäjuusto ärähti.
Olio virnisti hieman huvittuneesti.
- Mielenkiintoinen probleema. No voinhan minä yrittää pelästyttää ne jyrsijät, mutta en usko sen toimivan, hän sanoi.

Korjaamolla Santtu oli kaivanut tarukirjat esiin ja yritti etsiä oikeaa olentoa. Pian hän kuitenkin löysi etsimänsä.
- Nyt se löytyi! hän hihkaisi.
Jätkät syöksähtivät paikalle ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Santtu näytti kuvaa pitkästä hoikasta vampyyrimaisesta olennosta, jolla oli suuret lepakkomaiset siivet ja paholaismainen häntä.
- Tämä se on. Baital, Santtu sanoi.
Hiiret näyttivät kysyviltä.
- Ööh, mikä? Vinski kysyi.
- Baital. Se on hindulainen vampyyri. Joskin vampyyreistä poiketen se ei ime verta vaan valtaa ruumiin, Santtu selitti.
- TÄH?! jätkät huudahtivat yhteen ääneen.
- No ei elävää ruumista vaan kuolleen ruumiin, joka on haudattu sen puun alle, Santtu tarkensi.
Nyt jätkät alkoivat nyökkäillä ymmärtäväisesti. Turbo katsoi Santtua.
- Joten mistä me löydetään se? hän kysyi.
Santtu tutki kirjaa.
- Ainoa mahdollisuus on etsiä mimosa-puu, hän totesi.

Hieman myöhemmin koko sankaritiimi oli lähtenyt puistoon etsimään merkkejä baitalista. Ei kestänyt kauan, kun Moto löysi mimosa-puun. Se oli hyvin kaunis puu, mutta vaikutelman pilasi oksalla jaloistaan ylösalaisin roikkuva jättikokoinen lepakko. Tiimi saapui paikalle samalla hetkellä, kun baital avasi silmänsä.
- Aah, te taidatte olla ne hiiret, joista se lemahtava miekkonen halusi niin palavasti päästä eroon, hän totesi silmiään pyöritellen.
Jätkät näyttivät kaikki hieman kysyviltä. Jos tämä lepakko oli Leipäjuuston uusi konna, niin hän vaikutti mielenkiinottomalta heidän löylyttämisestään.
- Ootsä Leipiksen uus tilaus vai? Vinski kysyi.
- Pyhä Krishna! En todellakaan. Hän hankki minut tänne hoidellakseen teidät, mutta erehtyi tilauksensa suhteen. En ole sanan varsinaisessa merkityksestä vampyyri. Jos joku sattuu kuoppaamaan ruumiin puuni alle, saatan käyttää sitä vähän puheapuna, baital älähti.
- Joten haluaks sä apua? Turbo kysyi.
Baital nyökkäsi.
- Mielellään kyllä. Haluaisin mielelläni palata Intiaan, hän sanoi.
Jätkät katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät.

Hieman myöhemmin tornissa Leipäjuusto odotti tilanneraporttia baitalilta, mutta sitä ei tuntunut kuuluvan.
- Missä se vietävän lepakko on? hän ajatteli juuri, kun labran hälytys pärähti soimaan.
Leipäjuusto säntäsi alakertaan ja suoraan keskelle taistelukenttää. Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle ja pistäneet paikan remonttiin. Nuikki oli suojautunut sarjatulelta tietokonepöydän taakse ja Santtu hääräsi siirtimen kimpussa. Laitteen sisällä seisoi baital hieman epävarman näköisenä.
- Estäkää joku häntä! Leipäjuusto huusi, mutta myöhäistä mikä myöhäistä.
Baital katosi valonvälähdykseen. Tiimi kaahasi ohi ja suoraan seinästä läpi.
- Tämä alkaa pikku hiljaa kyllästyttää, Leipäjuusto voihkaisi.

Kommentoikaa pliis

Luku 53: Muumion kosto

- Baital Pachisi on ehkä innoittanut myös Tuhannen ja yhden yön tarinat -kokoelman luojia, Santtu mainitsi lukiessaan kyseistä kirjaa.
Baitalin jälkeen oli ollut jonkin aikaa hiljaista, mikä oli saanut Santun tarttumaan jälleen kirjaan. Jätkät olivat kyllästyneitä ja tuijottivat sen sijaan telkkaria. Äkkiä uutislähetys keskytti kolmikon apatian.
- Leipäjuuston osakeyhtiö on lahjoittanut museolle suuren egyptiläisen aarrekokoelman, uutisankkuri kertoi.
- Egyptiläisen aarrekokoelman? Turbo kysyi ihmeissään.
- Ihmettelen kyllä mistä se sen kaivoi, ellei se käyny itse paikan päällä, Moto tuumi.
- No sitä mäkin mietin. Ja vielä enemmän sitä, että jos satsiin kuuluu hauta-arkku, Vinski mutisi.
Turbo, Moto ja Santtu katsoivat häntä kummastuneena. Milloin valkea hiiri olisi ollut hermostunut yhdestäkään taruotuksesta, jonka he olivat kohdanneet. Turbo nousi seisomaan.
- No jokin tässä haiskahtaa ja isosti. Parasta tarkastaa tää museonäyttely, hän totesi.

Samaan aikaan museolla hanttapulit raahasivat pakkilaatikoita ja muita koristeita museoon. Leipäjuusto kätyreineen seurasi toimitusta sivusta.
- Mä en kyl kässää tätä pomo. Miks me tyhjennettiin se hautakammio ja roudattiin kaikki tää kama tänne? Rasvanahka kysyi.
Leipäjuusto löi käden otsaansa.
- Montako kertaa se pitää sanoa? Tämä "kama" niin kuin sinä sanot on osa ansaa, jonka on tarkoitus tehdä vihdoin ja viimein niistä vietävän viiksiturvista selvää jälkeä, hän sanoi.
Nuikki nyökytteli vieressä.
- Faarao Hamunin hautakammion aarteet ovat olleet pitkälti etsinnässä jo vuosituhansien ajan, mutta emme ole aikeissa vain esittää kokoelmaa hiirille, hän sanoi.
- No mikä sitten? Rasvanahka ihmetteli edelleen.
Juuri silloin hanttapulit kantoivat esille komeasti koristellun sarkofagin. Nuikki virnisti.
- Aiomme esitellä heille faarao Hamunin muumion, hän sanoi.

Hieman myöhemmin samana iltana jätkät ja Santtu ajoivat museolle. Valot olivat päällä mutta muuten paikka vaikutti hiljaiselta. Jätkät katsoivat toisiaan.
- Homma haiskahtaa, Turbo tuumasi.
- Jeah ja vahvasti, Moto totesi.
Vinski virnisti ja revitti prätkäänsä.
- Viimeinen sisällä on mätämuna, hän naurahti ja syöksyi saman tien sisälle.
Hän kaahasi täydellä vauhdilla pitkin käytäviä, kunnes päätyi egyptologian näyttelyyn. Salin keskellä lepäsi korsteellinen sarkofagi. Vinski nousi prätkänsä selästä ja käveli arkun luo. Kullan ja jalokivien koristelema kuninkaallinen hauta-arkku oli kyllä lumoava näky. Äkkiä kansi värähti. Vinski otti hämmästyneenä askeleen taaksepäin, kun arkku aukesi ja esiin nousi ilmielävä muumio. Vinski yritti peräytyä prätkälle, kun muumio kääntyi katsomaan häntä. Kammottavat kellertävän violetit silmät tuntuivat naulitsevan hänet paikoilleen. Muumio nousi seisomaan ja käveli kohti Vinskiä. Vinski saattoi vain tuijottaa, mutta ei pystynyt edes huudahtamaan ennen kuin hänet oli jo loihdittu käärinliinoihin. Hamun nosti Vinskin taikavoimillaan ilmaan ja laski omaan arkkuunsa. Heti sen jälkeen muumio lähti etsimään loppuja uhrejaan.

Toisaalla Turbo, Moto ja Santtu olivat lähteneet etsimään valkeaturkkista hiumapäätä. Oli niin Vinskin tapaista syöksyä suin päin surman suuhun ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Turbo tyytyi vain puistelemaan päätään.
- Mihin se hömelö oikein ehti livahtaa, hän mutisi.
- Hyvä kysymys. Tää paikka on iso, Moto tuumi.
Santtu oli aikeissa sanoa jotain, kun outo hinkuva ääni alkoi kuulua yhdestä käytävästä. Kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan ja näkivät käärinliinoihin kiedotun kuvatuksen. Turbon ja Moton suut loksahtivat auki.
- Onks toi? Turbo aloitti kysymyksen.
- Muumio! Santtu huudahti ällistyneenä.
Turbo ja Moto katsoivat häntä hieman hämmentyneinä.
- Eiks se tarkoita palsamoitua ruumista? Moto kysyi.
- No kyllä, mutta egyptiläiset muumiot voivat herätä myös henkiin, Santtu sanoi.
Hamun nosti kätensä ja suuri määrä käärinliinoja syöksyi kolmikkoa kohti. Jätkät ja Santtu onnistuivat onneksi väistämään siteet. Turbo kääntyi katsomaan Santtua.
- Etsi sä Vinski. Me hoidetaan toi rättikasa, hän sanoi ja kaksikko syöksyi hyökkäykseen.
- Mutta..., Santtu aloitti, mutta ei ehtinyt loppuun.
Turbo ja Moto hyökkäsivät kohti Hamunia. Santtu vain katseli hetken aikaa taistelua ja livahti sitten kohti egyptologian osastoa.

Osastolla Santtu ryhtyi tutkimaan paikkoja. Ruukkuja oli jos jonkinlaista ja samoin laatikoita, mutta mitään ei tuntunut löytyvän. Sitten sarkofagista alkoi kuulua tukahtunutta muminaa. Santtu syöksyi arkun luo ja nosti sen kantta. Käärinliinoihin kiedottu muumio kiemurteli epätoivoisesti. Santtu siirsi osan liinoista ja löysi Vinskin.
- Vinski? Oletko okei? hän kysyi.
Vinski haukkoi henkeä ja katsoi Santtua.
- Joo oon, nyt kun saan happea. Arvaa onks toi arkku tukahduttava? hän kysyi.
Santtu nyökkäsi ja auttoi valkeaa hiirtä vapautumaan liinoista. Kun he olivat aikeissa lähteä liikkeelle, Santtu nappasi mukaansa papyruskäärön.
- Mitä varten toi on? Vinski kysyi.
- Muumion voi tuhota vain taikuudella, Santtu selitti.

Käytävällä Turbo ja Moto olivat hieman ahtaalla. Hamun oli onnistunut käärimään heidät liinohin ja aikoi selvästi tehdä myös heistä muumiot, kun Santtu ja Vinski ehtivät paikalle. Santtu nosti esille papyruskäärön, joka oli nyt alkanut hehkua. Muumio otti pelästyneenä pari askelta taaksepäin päästäen samalla irti Turbosta ja Motosta. Käärö avautui ja hieroglyfit hehkuivat kuin ne olisi tehty tulesta. Hamun alkoi sihistä ja savuta ja lopulta romahti maahan tyhjänä kuorena. Hiiret tuijottivat Santtua suu auki.
- Mitä just tapahtu? Moto kysyi.
- Hamun lähti juuri sinne minne hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten lähteä. Kuolleiden valtakuntaan, Santtu hymyili

Kommentoikaa pliis

Luku 54: Tuhansien zombien yö

- Muumioiden kirous on selitetty myös myrkyllisellä homeella, jota on kasvanut hautakammioissa tuhansien vuosien ajan, Santtu mainitsi, kun tiimi ajoi öisellä tiellä kohti korjaamoa.
Muumion jälkeen sankarit olivat yrittäneet selvittää Leipäjuuston seuraavaa kohdetta joskin hieman huonolla menestyksellä. Pyylevä plutolainen oli selvästi onnistunut savustamaan heidät kannoiltaan oikein urakalla.
- Tää alkaa jo hiukan ärsyttää. Me ollaan koluttu jo ties kuinka monta kohdetta eikä mitään, Vinski ähkäisi.
- Jatketaan vaan etsintää, Moto sanoi.
- Joo mut kun meil ei oo mitään merkkiä siitä missä se vois olla, Vinski sanoi.
Juuri silloin läheiseltä hautausmaalta kuului kunnon ryminä ja heti perään plutolaista sadattelua tyypillisen "Hups!" jälkeen.
- Kelpaako toi? Turbo kysyi

Hautausmaalla Leipäjuusto, Rasvanahka ja Nuikki puuhastelivat uuden juonen kimpussa.
- Vipinää siihen litkuun, Nuikki. Meidän on häädettävä Chicagon asukkaat kodeistaan tämän illan aikana mikä siihen toimisi paremmin kuin zombit, Leipäjuusto ärähti.
- Pian on valmista teidän pahimmuutenne, Nuikki sanoi ja hääräsi uuden aseensa kimpussa.
Rasvanahka raapi epävarmana päätään.
- Tota eiks me jo kertaalleen kokeiltu zombeja? hän kysyi.
Leipäjuusto löi käden otsaansa.
- Kyllä kokeilimme ehkä kerran zombeja mutta onneksemme tälle hautausmaale ei ole haudattu yhtäkään gangsteria joten nämä luultavasti tottelevat, hän murisi.
- Ootko ihan varma tosta silakka? kuului silloin tuttu ääni ja hautausmaan porttien läpi syöksyi kolmen moottoripyörän joukko.
Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle. Leipäjuusto tarrasi Nuikkia takin kauluksesta ja tönäisi kohti hiiriä.
- Ammu nyt! Mitä nopeammin saamme zombeja sitä nopeammin eroon noista hiiristä, hän käski.
Nuikki nyökkäsi hieman hermostuneesti ja tähtäsi lähimpiä hautoja. Yksi laukaisu ja hetkistä myöhemmin maasta alkoi puskea käsiä, jotka tarttuivat prätkien renkaisiin ja hiiriä jaloista.
- Mitä tää on? Turbo älähti ja onnistui potkaisemaan itsensä vapaaksi.
Santtu näytti pelästyneeltä.
- Ne on zombeja, hän onnistui sopertamaan.
Hiiret katsoivat hetken toisiaan ja virnistivät.
- Mitäs sanotte jätkät? Aloitetaanko operaatio: Resident evil? Turbo kysyi.
- Otettais mieluummin Quake. Se oli siistimpi, Vinski ehdotti.
- Res, Vinski, Turbo sanoi ja tiimi lähti liikkeelle.
Ei kestänyt kauan kun zombit alkoivat ottaa lukua. Nuikki yritti epätoivosesti lisätä vihollisia, mutta kolmen prätkäsankarin yhteistuli oli kirjaimellisesti zombeille liikaa. Pian roistojen edessä oli lähinnä vain kasa käryäviä ruumiita. Leipäjuusto riuhtaisi aseen Nuikilta ja tähtäsi hiiriä.
- Jos haluat tehdä jotain oikein, tee se silloin itse hän muiris ja laukaisi.
Santtu oli kuitenkin nopeampi ja onnistui peilaamaan kynttilätarjottimen avulla säteen päin Nuikkia. Nuikki alkoi pian muistuttaa zombia ja lähti jahtaamaan Leipäjuustoa ja Rasvanahkaa. Jätkät ja Santtu jäivät huvittuneina seuraamaan tilannetta.

Kommentoikaa pliis

Luku 55: Megaleijona

- Ihmisten käsitys zombeista pohajutuu suurelta osin George Romeron elokuvaan Night of the Living Dead, Santtu mainitsi kyseisen kauhuleffan pyöriessä juuri TV:ssä.
Zombien jälkeen oli ollut pitkään hiljaista. Oikeastaan melko epätavallisen hiljaista. Vaikka Moto ja Vinski olivatkin ottaneet tauosta kaiken irti rentoutumalla ja kauhuleffoja katsomalla, Turbo vain ei voinut relata. Hänen johtajanvaistonsa hälytti tulevista ongelmista täydellä teholla vaikkei vielä mitään ollutkaan kuulunut.
- Hei, Turbo, relaa. Vanha kalakukko kyl antaa kuulua itsestään kun aika koittaa, Moto sanoi.
- Jeah, tai sit se on vihdoin ja viimein saanu tarpeekseen, pakannu kimpsunsa ja kampsunsa ja palannu Plutoon, Vinski ehdotti.
Turbo ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain katseli kaukaisuudessa näkyvää tornia pohtia mitä olisi seuraavassa vastassa.

Samaan aikaan Leipäjuuston tornissa olikin jo labrassa melkoinen meno päällä. Nuikki yritti kaikin keinoin saada aisoihin tämän kertaisen olennon, joka näytti tavallista vankkarakenteisemmalta leijonalta, kun Leipäjuusto astui sisään.
- Jaaha, tämä on siis uusin avustuksemme? hän tiedusteli.
- Aivan niin, teidän leijonamaisuutenne. Tämä on Nemean leijona. Kreikkalaisen mytologian vaarallisin kissapeto minkä nahkaa ei läpäise mikään, Nuikki sanoi käsissään tuoli ja ruoska.
Nemean leijona huomasi vastustajansa huomion kiinnittyneen muualle ja se loikkasi Nuikin päälle kaataen hullun tiedemiehen lattialle muristen varoittavasti.
- Kuten näette, Nuikki inisi.
Leipäjuusto hieroi käsiään.
- Loistavaa. Nyt vain päästämme sen kadulle. Eiköhän tämä kissa hoitele pari hiirtä, hän hykerteli.

Hetkistä myöhemmin jätkät olivat tulossa kaupasta, kun ohi rynnivä väkijoukko sai heidät pysähtymään. Santtu oli valtuuttanut heidät hoitamaan sen viikon ruokaostokset.
- Hei, mitäs nyt? Moto ihmetteli.
- Leijona! joku huusi.
Prätkähiiret katsoivat toisiaan.
- Leijona? Eläintarhasta karannu vai? Vinski kysyi.
Turbo kääntyi katsomaan ihmisten tulo suuntaan ja hänen suunsa loksahti auki.
- No sanoisin kyl ennemminkin, et tää on steroideja napsinut leijona, hän totesi.
Moto ja Vinski katsoivat johtajansa suuntaan ja huomasivat nyt mikä heillä oli vastassa. Se oli kyllä leijona mutta tavallista isompi ja vankempi. Leijona karjui haastavasti ja suuntasi suoraan kohti hiiriä. Jätkät onnistuivat kuitenkin väistämään hyökkäyksen.
- Millainen leijona toi on? Moto ihmetteli.
- En tiedä, mut eiköhän yks valoammus saa sitä perääntyyn, Vinski virnisti ja veti samaa vauhtia yhden luotivyöstään.
Hän heitti sen kohti leijonaa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Päin vastoin se tuntui suututtavan leijonaa entisestään. Vinski tuijotti kissapetoa suu auki.
- Mitä toi oli? Se ois pitäny toimia? hän ällisteli.
Moton onnistui kiskaista Vinski pois alta leijonan hyökätessä kohti valkeaa hiirtä. Turbo oli päässyt prätkien luo ja otti yhteyttä Santtuun.
- Santtu, kuuleks sä? Turbo tässä. Voisiks sä nopeasti tsekata, et miten voi lyödä leijonan mihin ei toimi minkään asteinen ase? hän pyysi.
Radion toisessa päässä oli jonkin aikaa hiljaista, mutta sitten kuului ällistynyt huuto:
- Onks teillä vastassa Nemean leijona?!
- Jos se näyttää steroideja napsineelta niin kyllä, Turbo totesi.
- Herkuleksen onnistui kuristaa se, mutta..., Santtu aloitti.
- Mutta mitä? Turbo kysyi.
- Se menetti sormen, Santtu sanoi.
Turbo oli hetken hiljaa, mutta kääntyi sitten Moton puoleen.
- Moto! Oot meistä vahvin joten sä voit nujertaa sen! Painiotteet! hän huusi.
Moto näytti hetken hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Hän ryntäsi kohti leijonaa ja kietoi metallisen kätensä sen kaulan ympärille. Leijona karjui, riehui ja pukitteli hetken, mutta lopulta se romahti tajuttomana parkkipaikalle. Moto nousi huokaisten leijonan selästä.
- No sehän oli rodeo, hän totesi.

Kommentoikaa pliis

Luku 56: Maailmankäärme

- Kreikan raunioista on löydetty 3000 vuotta vanhoja maalauksia ja veistoksia leijonista, Santtu kertoi hymyillen.
Jätkät vain huokaisivat kyllästyneesti. Santtu oli raahannut heidät muinaiskreikkalaiseen näyttelyyn museoon Nemean leijonan rökittämisen kunniaksi. Hiiret olisivat kyllä mieluummin vain jumittautuneet Antin kantapaikkaan tankkaamaan itseensä hodareita.
- Jos kuulen vielä kerran sanan leijona, hyppään bussin eteen, Vinski mutisi suupielestään.
- Älä nyt viitsi. Tää on aika mielenkiintost tavallaan, Moto sanoi ja Turbo nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
Vinski vain pyöräytti silmiään. Hän todella toivoi, että kohta alkaisi tapahtua.

Samaan aikaan Leipäjuuston tornissa kyseinen kalapomo odotteli uutta avustusta saapuvaksi siirtimen kautta. Hän vilkaisi ärtyneenä rannekelloaan.
- Kuinka kauan tässä vielä menee? Meidän on saatava Michigan-järvi Plutoon tämän illan aikana, Leipäjuusto ärähti Nuikille joka hääräsi laitteen kimpussa.
- Ihan heti on valmista, teidän muinaisuutenne. Saanen kuitenkin huomauttaa, että tämä olio tulee olemaan isompi kuin torni joten, Nuikki aloitti.
- Olkoon vaikka koko planeetan kokoinen. Haluan sen otuksen tänne nyt enkä viidestoista päivä, Leipäjuusto ärjäisi mikä sai hullun tiedemiehen toimimaan sukkelaan.
Siirrin vilkkui ja välkkyi ja hetken kuluttua sieltä lennähti esiin suurin käärme, jonka plutolainen oli koskaan nähnyt. Se tuntui täyttävän ruhollaan koko labran.
- Umph...Nuikki...Mikä tämä on? Leipäjuusto kysyi jostain käärmeen alta.
- Tämä, teidän skandinaavisuutenne, on Jörmungandr. Muinaisnorjalaisen mytologian suurimpian olentoja. Yksi pahuudenjumala Lokin lapsista, Nuikin ääni kuului myös jostain käärmeen alta.
Leipäjuusto onnistui kiskomaan itsensä hirviökäärmeen alta ja kääntyi sitten katselemaan sitä. Se oli sateenkaaren värinen ja sillä oli suuret oranssit silmät. Sen suuhun olisi helposti mahtunut kolmimastoinen purjealus. Leipäjuusto alkoi hymyillä kierosti. Käärmeet olivat hiirien luontaisia vihollisia, joten saisipa nähdä olisiko Prätkähiirillä mitään mahdollisuuksia tällaista jättiläistä vastaan.

Hieman myöhemmin Prätkähiiret ja Santtu olivat Michigan-järven rannalla nauttimassa lämpimästä säästä, kun valtava aalto nousi kuin tyhjästä ja paiskautui rantaan lennättäen kaikki maahan.
- Mitä ihmettä toi oli? Turbo ihmetteli.
Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan kun vedestä nousi valtava käärmeen pää hönkien myrkkypilviä. Hiiret tuijottivat näkyä suu auki.
- Mikä ihme toi on? Moto kysyi.
- Ei tietoo, mut aikast iso se kyl on, Vinski totesi.
- Jörmungandr! Santtu henkäisi.
Hiiret kääntyivät ihmisnaisen puoleen hämmästyneinä.
- Siis mikä? Turbo kysyi.
- Jörmungandr. Midgårdin merikäärme. Se on yksi Lokin lapsista, Santtu selitti nopeasti.
Vinski vilkaisi nopeasti käärmettä.
- Jos lapsi näyttää tuolta, en halua tavata isää, hän mutisi.
- Oli sillä muitakin lapsia, Santtu hymähti juuri, kun käärme hyökkäsi.
Hiiret väistivät taitavasti sivusuuntaan. Turbo katsoi nopeasti Santtua.
- Onks mitään mahista pysäyttää sitä? hän kysyi.
- On yks. Ukkosvasaralla sen saa taltutettua mut, Santtu aloitti.
- Mut mitä? Turbo kysyi.
- Sankari kuolee siinä samalla saamaansa puremaan, Santtu selitti.
- Miks näiden taru-urhojen pitää aina heittää veivinsä? Vinski ihmetteli, hyppäsi pyörän selkään ja lähti ajamaan kohti käärmettä.
Hän tulitti Jörmungandria lasereilla jonkin aikaa ja veti sitten esille valoammuksen.
- Koeiles tätä, Vinski naurahti ja heitti ammuksen suoraan käärmeen suusta sisään.
Valtava sähköisku pudotti käärmeen maahan kieli ulkona roikkuen. Vinski ajoi käärmeen vierelle ja kiipesi sen päälle.
- Kustukaa mua ukkosen jumalaks! hän nauroi.

Kommentoikaa pliis

Luku 57: Monipäinen vesikäärme

- Viikingit kutsuivat maata nimellä Midgård. Jörmungandrin ruumis ulottui maailman ympäri, joten hirviötä kutsuttiin myös Midgårdin käärmeeksi, Santtu kertoi katsellessaan vanhaa maailmankarttaa.
Jätkät huokaisivat kyllästyneesti. Vaikka Jörmungandr olikin ollut melkoinen vastus ei se kuitenkaan estänyt Santtua raahaamasta heitä toiseen näyttelyyn. Tällä kertaa viikinki aiheiseen. Heidän oli kyllä myönnettävä että muinaisnorjalainen mytologia oli kyllä melko siistiä sotureineen kaikkineen, mutta muuten heillä oli tautisen tylsää.
- Mä todellakin toivon, että kohta alkais tapahuta. Mä kuolen tähän tylsyyteen, Vinski mumisi suupielestään.
Turbo ei sanonut mitään. Kun vanha kalakukko oli vielä mestoilla olisi vain ajan kysymys minkä hän seuraavaksi lähettäisi heidän niskaansa.

Samaan aikaan Leipäjuuston tornin labrassa kävikin kova kuhina. Tai tarkkaan ottaen sihinä sillä siirtimestä oli putkahtanut esiin valtava yhdeksänpäinen käärme. leipäjuusto tuijotti näkyä suu auki ja sitten hullua tiedemiestään.
- Öh, parahin proffa, mikä tämä on? hän kysyi.
- Tämä, teidän jättiläiskäärmeisyytenne, on Hydra. Myrkyllisempää mytologista maanvaivaa ette löydä. Ja lisäksi niillä hiirillä tulee olemaan työ ja tekeminen saada tämä otus hengiltä sillä sitä ei saa hengiltä, Nuikki selitti virnistäen.
Leipäjuusto näytti epäluuloiselta.
- Ja tuo tarkoitti mitä? hän tiedusteli.
Samassa Nuikki näytösluontoisesti katkaisi lasermiekalla yhden Hydran päistä. Hetken päästä sen tilalle oli kasvanut kaksi uutta.
- Kun yhden pään katkaisee, kaksi kasvaa tilalle, hän totesi.
Leipäjuusto virnisti häijysti.
- Loistavaa, hän sanoi hykerrellen käsiään.

Hieman myöhemmin, kun jätkät ja Santtu olivat tulossa ulos museosta heitä vastaan rynnisti lauma pakokauhuisia ihmisiä.
- Jättikäärme! Yhdeksänpäinen jättikäärme! joku huusi.
Hiiret katsoivat toisiaan.
- Jättikäärme? Moto ihmetteli.
- Kuulostaaks tää teistäkin Leipäjuustolta? Vinski kysyi.
- No siit otetaan selko, Turbo totesi ja kolmikko loikkasi prätkien selkään.
- Ja eiku...HANAT AUKI!!! kolmikko huudahti ja kaasutti tiehensä ennen kuin Santtu ehti edes Hydraa sanoa.

Jonkin matkan päässä heillä olikin jo vastassa melkoinen olento. Jättimäinen yhdeksänpäinen käärme, joka oli selvästi suunnannut katseensa heihin heti havaittuaan heidät. Rasvanahka seisoi keskimmäisen ja muita selvästi isomman käärmeenpään päällä. Hän hymyili häijysti huomatessaan hiiret.
- Hei, Hydra! Sun lounaas saapu, hän naurahti.
Loput päistä alkoivat uhkaavasti lähestyä hiiriä. Moto laukaisi lasertykkinsä tuhoten yhden päistä vain huomatakseen että sen tilalle kasvoi heti kaksi uutta.
- Mitä? Hei, jätkät! Tää käärme on uusiutuvaa lajia! hän huusi.
Sen olivat kyllä huomanneet myös Turbo ja Vinskikin sillä nyt Hydralla alkoi olla jo ainakin lähemmäs yhdeksäntoista päätä.
- Okei, mitäs nyt sitten? Vinski kysyi ja selvästi hermostuneena.
- Jatketaan vaan etenemistä. Mä oon varma et toi isoin on pääkohta, Turbo sanoi.
- Unohtakaa jo se päiden katkominen! kuului taustalta.
Se oli Santtu joka oli juuri ehtinyt paikalle.
- Se on Hydra! Sitä ei pysty tappamaan! hän huusi.
Jätkät tuijottivat häntä hetken ja sitten toisiaan. Asia oli jo tavallaan tullut todettua, mutta miten he sitten oikein voisivat lyödä sen. Kovin kauaa he eivät kuitenkaan ehtineet pohtimaan kun Hydra jo iski. Se huitaisi Turbon ja Vinskin pois tieltään iski Moton vasten rakennuksen seinää. Hydra piteli Motoa seinää vasten ja valmistautui iskuun. Moto oli kuitenkin huomannut miten huteralta rakennus vaikutti, ponnisti ja iski nyrkkinsä rakennuksen seinään. Kivimassat hautasivat hirviön, mutta ne hautasivat myös Moton. Turbo, Vinski ja Santtu tuijoittivat näkyä järkyttyneinä. Mutta samassa röykkiössä värähti. Moto työnsi käärmeen valtavan ruhon päältään vapauttaen itsensä. Jengi alkoi hurrata.
- No tossa oli Herkulesta, Santtu naurahti.

Kommentoikaa pliis

Luku 58: Sinooperikaivo

Tornissaan Leipäjuusto käveli edestakaisin toimistossaan pohtien ankarasti. Kolme edellistä taruhirviötä olivat vetäneet täyden vesiperän hiirien päihittämisen suhteen. Lisäksi se, että heidän mekaanikkovahvistuksensa tuntui tietävän mytologiasta yhtä sun toista. Santtu oli myös hiirten eräs hiekkokohta joten siihen olisi parasta iskeä, mutta miten? Leipäjuusto painoi nappia pöydässä ja karjaisi:
- Nuikki!
Heti paikalle ilmestyikin hullu tiedemies siirtimensä kanssa.
- Kutsuitte, teidän pidättyvyytenne? hän kysyi.
- Niin kutsuin. Ei tuosta sinun siirtimestäsi saisi jonkinlaista salamurhaajaa? Leipäjuusto tiedusteli.
Nuikki lehteili hetken siirtimeen kiinnitettyä tarukirjaa ja veti sitten vivusta. Siirrin vilkkui ja välkkyi ja samassa siitä syöksyi esiin olio joka näytti hirven ja linnun risteytykseltä. Leipäjuusto tuijotti näkyä suu auki.
- Mikä tämä on? hän onnistui kysymään.
- Tämä, teidän atlantislaisuutenne, on peryton. Ne ovat ammoisina aikoina mereen uponneen saaren asukkaiden sieluja joiden ainoa päämäärä on saada oma varjonsa takaisin suorittamalla ihmisuhri, Nuikki selitti.
Leipäjuusto ei tuntunut ensin ymmärtävän, mutta huomasi sitten perytonista seinälle lankeavan varjon. Se oli selvästi nuoren miehen. Leipäjuusto alkoi hymyillä kierosti.
- Loistavaa. Päästetään se yöllä irti ja katsotaan osuuko sen tielle eräs ärsyttävä mekaanikkonainen, hän naureskeli.

Myöhemmin samana iltana Santtu oli tulossa kaupasta, kun hän jäi katselemaan matkatoimiston ikkunaa. Hänen oli usein tehnyt mieli lähteä jonnekin etelään lomalle, mutta nyt kuitenkin se tuntui vain kaukaiselta haaveelta. Marsin ja Pluton välinen taistelu oli ajautunut Maahan ja se ei olisi ohi ennen kuin vanha kalakukko saataaisiin lyötyä lopullisesti lakoon. Santtu huokaisi ja tyytyi katselemaan Kreikan matkoja.
- Tarunhohtoisen hirviön kunniaksi muuan Kreikan rannikon lukemattomista saarista on nimetty Hydraksi, hän ajatteli, juuri kun hänen taakseen lehahti jokin varjo. Katuvalon alla se näytti mieheltä.
- Ai hei Roope. Sua ei ookkaan näkyny vähään aikaan, Santtu sanoi kääntyen kohti hahmoa.
Samassa hän huomasi, ettei tulija ollutkaan Montun puolustaja vaan vihreä olio jolla oli hirven pää, sarvet ja sorkat, mutta myös linnun siivet. Otus asettautui hyökkäysasentoon ja kuopi uhkaavasti maata sorkallaan. Santtu ei ollut varma mitä tehdä, mutta hänen jalkansa päättivät lähteä liikkeelle. Juostessaan hän kaivoi nopeasti kännykkänsä esille.

Samaan aikaan korjaamolla jätkät olivat viettämässä aikaa, kun äkkiä puhelin soi. Turbo meni vastaamaan.
- Last Chancen korjaamo, hän sanoi.
- Turbo, mä tartten apua. Jokin omituinen olio on mun perässä. En o varma miks mut juttu haiskahtaa Leipkseltä ja isosti, santtu selitti hädissään.
Moto ja Vinski olivat myös tulleet paikalle.
- Mitä siel tapahtuu? Moto kysyi.
- Santun kimpus on joku outo otus, Turbo selitti.
Vinski olikin jo heti valmis toimimaan.
- No mitä me vielä ihmetellään. Menoks! hän hikaisi ja loikkasi prätkänsä selkään.
Turbo nyökkäsi.
- Älä huoli. Me ollaan kohta siellä. Milt se näyttää? hän kysyi.
- Niin kuin joku ois risteyttäny linnun ja hirven-AAAH! kuului äkkiä langan toisessa päässä ja sitten puhelu katkesi.
Hiiret katsoivat toisiaan huolestuneina ja kaasuttivat saman tien ulos korjaamolta.

Kovin kauaa heidän ei tarvinnut Santtua etsiä. Parin korttelin päässä heitä odottivatkin jo ambulanssi ja poliisiautot. Santtua kannettiin baareilla ambulanssiin. Hänen kasvoissaan oli ilkeän näköisiä ruhjeita aivan kuin hän olisi jäänyt jonkin eläimen jalkohin. Jätkät katsoivat hetken toisiaan. Jonkun pitäisi käydä tiedustelemassa.
- Mä hoidan, Moto ilmoitti ja veti kypärän päähänsä.
Hän käveli paikalla yhä olevan poliisin luo.
- Mitä tapahtu? Onks Santtu kunnossa? hän kysyi.
Poliisi kääntyi ympäri ja hämmästyi melkoisesti nähdessään vähän päälle kaksimetrisen motoristin.
- Tunnetteko uhrin? hän kysyi.
- Ystävä lähinnä. Mut onks se kunnossa? Moto tivasi.
- On vähän aikaista sanoa. Vammat ovat melko hurjat. Kuka tai mikä ikinä tämän tekikään ei kyllä ole tästä maailmasta, poliisi tuumi.
Moto kääntyi katsomaan kohtaa missä Santtu oli maannut. Verta oli jonkin verran, mutta ei selviä merkkejä tekijästä.
- Kuka on voinu tehdä jotain tällaista, hän mutisi puoli ääneen.
- Jaa en kyl tiedä. Saimme vain ilmoituksen pahoinpitelystä, mutta jälkien perusteella sanoisin pikemminkin murha, poliisi totesi ja jatkoi tutkintaa.
Moto seisoi vielä hetken tuijottamassa tekopaikkaa ja palasi sitten kaiffojensa luo.
- No? he molemmat kysyivät.
- Santun tilasta mä en osaa sanoo yhtikäs mitään, mutta mikä ikinä sen kimppuun kävikään niin tekee kyllä rumaa jälkee, Moto totesi olkiaan kohauttaen.
Vinski iski nyrkkinsä lähimpään seinään.
- Kunhan mä vaan saan käsiini sen otuksen mikä teki tän Santulle niin mä niin teen siitä hakkelusta, hän murisi.
- Kunhan nyt vain eka saatais tietää mikä sen kimppuun kävi, Turbo huomautti.
Silloin Motolla sytytti.
- Hei, eiks Santtu sanonu jotain Leipäjuustosta? hän kysyi.
Turbo nyökkäsi kysyvästi. Mitä harmaalla körilällää oikein mahtoi olla mielessä?
- No koska se on vetänyt esiin jo puolentusinaa taruotusta, niin eiköhän lähdetä tivaan et minkä monsterin se tällä kertaa tilas, Moto ehdotti.
Turbo ja Vinski nyökkäsivät ja tiimi lähtikin saman tien ajamaan kohti Leipäjuuston tornia.

Ei kestänyt kauan kun kolmikko jo kaasutti tornin ovista sisään tyrmäten mennessään liudan hanttapuleja. Tiimi päräytti toimistoon täydessä taistelutilassa ja Vinski tarttuikin oitis Leipäjuustoa rinnuksista.
- Okei, ruijanpallas. Alahan laulaa. Minkä örkin sä tällä kertaa järkkäsit meidän pään menoks ja ennen kaikkea usutit sen Santun kimppuun? hän ärjäisi.
Leipäjuusto näytti hetken yllättyneeltä näinkin nopeasta toiminnasta mutta alkoi sitten virnuilla häijysti.
- Aah, huomaan, että olette löytäneet perytonin teille jättämän pikku yllätyksen. Valitettavasti taidatte olla hieman myöhässä sillä tämä varjoaan haluava olento ehti jo lähteä. Ja saatatte olla myös myöhässä ystävänne suhteen sillä se otus ei luovuta ennen kuin saa uhrinsa hengiltä, hän totesi.
Jätkät katsoivat toisiaan pelästyneinä. Santun elämä olis siis edelleen vaaka laudalla. Sankarit olivat jo lähdössä, kun Vinski pysähtyi vielä.
- Ai joo, yks juttu vielä, hän sanoi ja samassa jo iski Leipäjuuston kanveesiin.
- Adios, kalanaama, hän murahti ja tiimi lähti kiihdyttelemään kohti sairaalaa.
Leiäjuusto kampesi itsensä pystyyn ja painoi nappia pöydässä.
- Rasvanahka! Ota hanttapulit mukaasi ja painu hiirten perään. He eivät saa päästä perille, hän käski.

Kadulla jätkät huomasivat pian peräänsä lähteneet rantakirput.
- O-ou, saatiin seuraa, Vinski totesi.
- Ei ne kovin kauaa perässä pysy. Niitataan ne, Turbo sanoi ja kolmikko hajaantui eri suuntiin.

Moto johdatti takaa-ajajansa puistoon. Hän vilkaisi nopeasti peiliin ja virnisti itsekeen.
- Musta tuntuu et noiden pösilöiden ajo päätyy kohta päin puuta, hän totesi ja kaarsi äkkiä oikealle.
Hanttapulit eivät osanneet reagoida ajoissa ja syöksyivät kaikki suorinta tietä pusikkoon ja suoraan päin puuta. Moto ei voinut olla naurahtamatta arvioinnilleen.

Vinskin perääs olevat hanttapulit alkoivat pikkuhiljaa saavuttaa häntä ja olivat myös alkaneet ammuskella. Vinski virnisti itsekseen ja aktivoi iskuhaan.
- Katotaas miten noi pysähtyy stop-merkistä, hän naurahti ja lennätti haan liikenne merkkiin.
Nopea käännös sai merkin kääntymään niin, että se osui suoraan perässä tulevan hanttapulin naamaan.
- No tota mä sanoisin jo tyrmäykseks, Vinski virnuili.

Turbo kaahasi kohti sairaalaa hanttapulit perässään. Hänestä näytti, että rakennuksen katolle oli lehahtanut jotain sarvekasta.
- Joo sä et Santtua nirhaa, hän mutisi ja käänsi prätkänsä ajamaan pitkin pystysuoraa seinää.
Takana tulevat hanttapulit ajoivat suoraan päin seinää. Katolla Turbo ei ollut uskoa näkemäänsä. Olio oli todellakin kuin siivekäs hirvi. Se yritti murtaa katto-ovea kaikin voimin. Turbo loikkasi prätkän selästä jolloin peryton kääntyi ympäri ja lakoi uhkaavasti kuopia kattoa sorkillaan. Turbo nosti kätensä rauhoittavasti.
- Ei hätää. Ihan rauhallisesti. Mä en satuta sua, hän yritti rauhoitella ja laski aseen maahan.
Peryton ei kuitenkaan tuntunut lotkauttavan korvaansakaan rauhoitteluille vaan syöksyi kohti kuin pillastunut hirvisonni. Turbo onnistui loikkaamaan alta pois, mutta peryton oli nopeampi kuin miltä näytti. Se kääntyi melkein yhtä nopeasti uudestaan Turbon suuntaan ja ahdisti hänet katon reunalle. Nyt Turbolla olikin melkoinen pulma edessään. Joko pudota sellaiset 25 metriä suoraan kadulle tai sitten tulla terävien sarvien lävistämäksi. Kovin pitkään hänen ei tarvinnut pohtia sillä juuri silloin rastuväki saapui Moton ja Vinskin muodossa. Moto laukaisi pyöränsä nokasta verkon päin perytonia samalla kun Vinski aktivoi nukutuskaasun. Peryton kaatui katolle tyrmättynä.
- Huh, kiitti kaverit. 9 senttiä lisää ja musta ois tullu hiirikebab, Turbo totesi.
- Eipä mitään, kamu. Mitä jos tarkastettais Santtu, Vinski ehdotti ja kolmikko lähti alakertaan.

Kommentoikaa pliis

Luku 59: Golem

Kolmikko paineli täyttä kyytiä katto-oven kautta portaita alas vastaanottoon. Tiskin takana istuva nainen näytti hieman yllättyneeltä pöytää vasten syöksyvät hiiret.
- Öh, anteeks, mut mishän huoneessa mahtaa olla Sarianne kavereiden kesken Santtu, Davidson? Turbo kysyi huohottaen.
- Hän on huoneessa 21, mutta hän ei ole vielä herännyt. Pistohaavat olivat melko syviä ja leikkauksessa meni lähemmäs kaksi tuntia, hoitaja sanoi saaden jätkät huolestumaan entisestään.
Ryhmä ryntäsi saman tien liikkeelle ja suoraan Santun huoneen ovelle. Turbo avasi oven ja jäi sitten oviaukkoon seisomaan. Näky ei ollut mitenkään kaunis. Santtu makasi vuoteella pää siteissä ja molemmat silmät mustina. Lisäksi hänellä oli kädet siteissä ja samoin rintakehä. Happiletku meni hänen nenäänsä. Kerrankin Vinski ei alkanut vitsailla Frankesteinin morsiamesta. Kaikki kolme hiirtä lähestyi hiljaa ja veti itselleen tuolit Santun sängyn ympärille. Moto otti Santtua kädestä.
- Älä huoli Santtu. Me ei lähdetä tästä ennen kuin sä oot taas kunnossa, hän kuiskasi.

Samaan aikaan tornissa Leipäjuusto asteli sisälle labraan ovet paukkuen.
- Nuikki! hän karjui
Hullu teidemies oli vähällä pudottaa veitsen, jolla hän muotoili juuri valtavan savipatsaan kasvoja ja kääntyi ympäri.
- Niin, teidän taruisuutenne? hän kysyi.
- Peryton oli surkea esitys. Sinun on parasta keksiä jotain niiden hiirten pään menoksi ja pian tai..., Leipäjuusto aloitti ja huomasi sitten patsaan.
- Mikä tämä on? hän kysyi.
- Tämä, teidän mukautuvuutenne, on golem. Tämä savipalvelija tekee mitä vain kunhan käsky käy. Se on melkein valmis. Olin juuri aikeissa asentaa herätysloitsun kun saavuitte, Nuikki selitti.
Leipäjuusto tarkasteli isoa savimiestä kiinnostuneena.
- Voisiko sen saada ottamaan hengiltä pari hiirtä? hän tiedusteli.
Nuikki nyökkäsi. Leipäjuusto alkoi virnuilla häijysti.
- Tee se, hän käski.
Nuikki nyökkäsi ja kaiversi golemin otsaan heprean kielisen sanan emeth. Golem heräsi siinä silmän räpäyksessä henkiin. Leipäjuusto astui eteenpäin ja katsoi golemia.
- Minulla on sinulle tehtävä. Tuhoa Prätkähiiret, hän käski.
Golem kääntyi oitis kannoillaan ja lähti kävelemään suoraan seinästä läpi etsimään hiiriä.

Samaan aikaan Santtu oli alkanut palata tajuihinsa, mutta hän oli vielä sen verran heikkona ettei jaksanut pitää silmiään kovin kauaa auki. Turbo ja Vinski olivat lähteneet hakemaan sairaalan kahvilasta syötävää samalla, kun Moto oli jäänyt Santun seuraksi.
- Luuleks sä et se tointuu tosta? Vinski kysyi.
- Totta kai. Santtu on lujaa tekoa. Ei oo eka kerta kun se on joutunu jonkun leipiksen örkin takia sairaalaan. Muistaks sä Mngwan? Turbo sanoi.
- Älä edes muistuta. Se kollihan oli vähällä syödä mut, Vinski hymähti juuri, kun aulan suunasta alkoi kuulua kova äänistä kirkunaa.
Kaksikko katsoi hetken toisiaan ja säntäsi sitten äänen suuntaan. He olivat tuskin uskoa silmiään. Sairaalan aulaan oli ilmestynyt valtavan kokoinen savinen mies.
- Okei, mikä toi on? Vinski kysyi toivuttuaan ensi ällistyksestä.
- En tiedä, mut epäilen, että lähettäjä on Leipäjuusto, Turbo totesi.
Se oli selvä merkki Vinskille alkaa pistää kampoihin. Hän ei ollut vieläkään tointunut kunnolla Santun päälle karkauksesta, joten minkä ikinä vanha kalakukko olikaan tällä kertaa heidän kimppunsa usuttanut se saisi palata antamaan palautteen pomolleen samassa tilassa kuin Santtu. Vinski loikkasi eteen ja veti samalla esille valoammuksensa.
- Okei, savinaama, haluatko että dreijaan sua kupoliin, hän sanoi.
Golem ei sitä vastoin sanonut mitään vaan tarttui samassa valkeaa hiirtä huivista nostaen ilmaan. Vinski ällistyi aika tavalla.
- No se oli suoraa toimintaa, hän tuumasi.
Turbo säntäsi heti ystävänsä avuksi, mutta golem lennätti hänet yhdellä huitaisulla vastaanottotiskin taakse. Golem alkoi kuristaa Vinskiä. Turbo ponkaisi yhtä arvaamatta tiskin takana pystyyn ja alkoi ampua savimiestä laserpistoolilla. Sillä ei kuitenkaan ollut muuta vaikutusta kuin se, että golem paiskasi Vinskin päin Turboa iskien heidät molemmat lattialle.
- No siitäpä olikin suuri apu, Turbo mutisi ja nappasi sitten pöydältä pudonneen puhelimen kuulokkeen.
- Toimiiks tää puhelin? hän kysyi pöydän alle suojautuneelta hoitajalta.
- Sillä soitetaan huoneisiin, hoitaja selitti.
- Se on mun tarkotuskin, Turbo totesi ja painoi huoneen 21 nappia.

Huoneessa Moto oli juuri auttanut Santun vähän mukavampaan asentoon, kun puhelin soi. Moto nousi ja meni vastaamaan.
- Joo me sovittiin, et sä otat ekan vahtivuoron sairasvuoteen vieressä, mut me todellakin tarvittais nyt ryhmän vahvinta avuksi. Tää otus ei pysähdy sitten millään, Turbo selitti.
Moto näytti ällistyneeltä.
- Mikä siel oikein on? hän kysyi.
- Ei tietoo, mut pikakuvauksena sanoisin, et iso savinen äijä, jolla on jotain räpellystä otsassa. Hoitsu veikkas heperaks, Vinski selitti.
Puhelimesta kuuluva meteli oli kantautunut myös Santun korviin. Vaikka hänen päätään särki jonkin verran, hänen aivonsa alkoivat silti toimia kuumeisesti.
- Onks siellä golem? Mut sehän on juutalainen taruolento. Miten Leipis olis saanu sen haltuunsa? Paitsi jos...kuljetin. Oppineet olivat laatineet keskiajalla perytoneista peräti koosteen, mutta selvitys katosi II maailmansodan aikana. Mitä jos vanha kalanaama on käynyt hakemassa sen itselleen ennen sotaa. Silloinhan sillä vois olla..., Santtu ajatteli ja onnistui heikosti avaamaan silmänsä.
- Moto, hän henkäisi.
Moto kääntyi katsomaan Santtua.
- Odottakaa sekka, jätkät. Santtu heräs just, hän sanoi ja käveli Santun luo.
- Onks kaikki okei? Vokis mä auttaa jotenkin? Moto kysyi.
- Sano...jätkille, et tutkii Leipiksen arkistot. Mulla...on tunne...et vastaus löytyy sieltä, Santtu kuiskasi ja vapui sitten uudestaan uneen.
Moto katsoi hetken Santtua kummastuneena ja toisti sitten kuulemansa kaiffoilleen.

Vastaanotossa Turbo ja Vinski katsoivat toisiaan kummastuneina. Mitä Leipäjuuston toimistossa voisi olla sellaista, mistä voisi löytyä vastaus savijätin päihittämiseen.
- Mä käyn tsekkaas asian. Meni syteen taikka saveen mä ainaskin haluan päästä kurmoottamaan kala, Vinski ilmoitti.
Turbo nyökkäsi ja valkea hiiri loikkasi pöydän yli, liukui golemin jalkojen välistä ja säntäsi ulos suoraan prätkälleen. Hän lähti ajamaan kohti tornia.
- Koittakaa kestää kamut. Varsinkin sä Santtu. Toi otus ei saa sua, jos se on musta kiinni, hän ajatteli.

Ei kestänyt kauan, kun Vinski jo päräytti Leipäjuuston toimistoon suoraan ikkunan läpi. Hän alkoi saman tien käydä läpi arkistokaappia.
- Roskapostia. Laskuja. Missä se voi olla? hän mutisi puoliääneen.
Samassa rasvanahka astui sisälle toimistoon.
- MItä sä täällä teet? hän ällistyi.
- Tuskin mitään sua kiinnostavaa, Vinski tuumasi ja veti siinä samassa jo rasvaiselta karpaasilta jalat alta.
Rasvanahka lensi päin seinää niin, että taulu kehyksineen putosi hänen päähnsä. Samalla esiin luiskahti 1500-lukuinen pergamenttikäärö. Vinski nappasi sen ja tutki sitä. Teksti oli hepreaksi.
- Hei, kiitti avusta, rasvakuula. En ois ikinä löytänyt tät ilman sua, hän naurahti ja kaahasi sitten samaa vauhtia ulos.

Vinski ajoi täydellä vauhdilla takaisin sairaalalle. Matkan aikana hänellä oli ollut aikaa tutkia kääröä. Vaikka hän ei osannut sanaakaan hepreaa, hänellä oli kuitenkin tunne, että otusken otsassa olevan räpellyksen piti olla avain. Aulassa Turbo ja Moto olivat melkoisessa alakynnessä golemia vastaan, kun Vinski kaahasi sisälle.
- Hei, jätkät! Mä sain sen! hän huusi.
- Varo! Turbo ja Moto huusivat yhteen ääneen, mutta se oli jo myöhäistä.
Golem tarttui ohi ajavaa Vinskiä kurkusta ja kuristi. Vinski ähkäisi ja katsoi sitten räpellystä olion otsassa.
- Kuules kaveri. Sulle totuus on kuolema, hän kähisi ja onnistui huitaisemaan ensimmäisen kirjaimen olemattomiin.
Golem päästi irti ja karisi maahan kuin kuvunut savi. Turbo ja Moto riensivät Vinskin luo.
- Ootsä kunnossa? Turbo kysyi.
- Joo oon, mut en ihan heti halua kohdata mitään samanlaista, Vinski huokaisi.

Kommentoikaa pliis